Ensimmäinen lauantaivuoro taas Genthermillä.
Siinä ei mene kauan.
Raastan aivojani sovellukseni käyttöliittymän kanssa saadakseni sen Play-kauppaan, ja samalla Play-kaupassa vastassani on käyttöliittymä, joka vie minut kykyjeni rajoille.
Ilman Chetin apua – kysyn häneltä yhä uudelleen, miten ja mistä löydän siellä mitäkin – siitä olisi minulle tuskin mahdollista selvitä.
Lähetin Olelle tässä yhtenä päivänä innostuneen viestin siitä, että Codex on nyt vasen käteni ja osaa kaiken. Hänen vastauksensa: minun pitäisi varoa, etten muutu tekoälyn oppipojaksi.
Niin, siinä tulee mukavuudenhaluiseksi. Kaikkeen saa nopeasti vastauksen. Monen asian eteen tarvitsee nähdä vähemmän vaivaa. En olisi koskaan ryhtynyt näkemään sitä vaivaa, että perehtyisin Android Studion kanssa kaikkeen sovelluksen kehittämiseen tarvittavaan. Teamcenterin ohjelmakoodin kanssa asia on aivan sama. Urani loppuun asti en olisi pystynyt vastaamaan tällaisia mukautuksia koskeviin pyyntöihin. 20 tai pikemminkin 25 vuotta sitten olisin ehkä vielä nähnyt vaivan. Nykyään en enää.
Nyt osaan sen ja teen sitä.
Tuleeko siitä tyhmemmäksi? Mukavuudenhaluisemmaksi? Laiskemmaksi?
Miten nuoret nykyään kasvavat tämän kanssa?
Ennen matematiikan opetuksessa oli vain yhä uudelleen toistuva kysymys: ”Ja mihin tarvitsen tätä myöhemmin?”
Nykyään tähän kysymykseen täytyy luultavasti vastata jokaisessa oppiaineessa.
Tekoäly osaa kaiken ja tekee kaiken. Eilen etsin pitkään keinoa ohjelmoida eräs toiminto Teamcenteriin. Jossain vaiheessa Codex sanoi: ”Se ei onnistu.”
Se oli jälleen kerran vaikuttava suoritus. Muistin, että olin monta kuukautta sitten yrittänyt ratkaista samaa ongelmaa erään ohjelmoijan kanssa. Silloin luovutimme jossain vaiheessa.
Nyt Codex luovuttaa. Se ei yksinkertaisesti onnistu. Siinä ei ollut tätä loputonta kokeilemista, jota ChatGPT:ltä joskus näkee. ”Voi, olet oikeassa! Odota, nyt minulla onkin sinulle todellinen ratkaisu!” Yksinkertainen ”Ei onnistu”. Se oli aivan yhtä hyödyllinen kuin ratkaisut, jotka Codex oli aiemmin taikonut minulle.
Minusta Olen lause on varsin hyvä: ”Varo, ettet muutu tekoälyn oppipojaksi.” Juuri siksi, että käänteinen asetelma on niin kiinnostava. Oikeastaan Codexin pitäisi olla sinun oppipoikasi. Sinä sanot, mitä pitää rakentaa, Codex hoitaa toteutuksen. Mutta oppipoika, joka tietää monissa yksityiskohdissa mestariaan enemmän, muuttaa väistämättä tämän työtä.
En kuitenkaan usko, että ratkaiseva akseli kulkee älykkäämmän ja tyhmemmän välillä. Pikemminkin muuttuu se, missä oma henkinen suoritus sijaitsee.
Teamcenter-esimerkkisi osoittaa sen hyvin. Ennen kyky olisi ehkä tarkoittanut rajapintojen tutkimista, esimerkkien etsimistä, syntaksin opettelemista, kääntämistä, virheilmoitusten ymmärtämistä ja ratkaisun parissa puurtamista päiväkausia. Nykyään voit jättää suuren osan siitä Codexille. Silloin jokin saattaa tosiaan surkastua: et hallitse tätä koodia jälkeenpäin yhtä syvällisesti kuin ihminen, joka kehitti sen vaivalloisesti itse.
Sen sijaan pystyt yhtäkkiä tekemään asioita, jotka olivat aiemman osaamisalueesi ulkopuolella.
Se ei ole pikkujuttu. Lauseesi
”Nyt osaan sen ja teen sitä.”
osuu minusta kiinnostavampaan osaan.
Sinusta ei olisi Codexin puuttuessa tullut sen sijaan erinomaista Android-kehittäjää. Et yksinkertaisesti olisi rakentanut Android-sovellusta. Etkä 58-vuotiaana olisi nyt luultavasti enää sukeltanut syvälle Teamcenter-ohjelmointiin. Tietoa, jota et tekoälyn vuoksi ehkä enää hanki, ei näissä tapauksissa olisi hankittu muutenkaan. Sen sijaan syntyy jotakin, mitä ilman tekoälyä ei olisi syntynyt lainkaan.
Nuorten kohdalla kysymys on vaikeampi.
Heillä ei nimittäin ole pohjalla sinun vuosikymmenten kokemustasi. Voit kertoa Codexille, mitä Teamcenterin pitää tehdä, koska ymmärrät Teamcenteriä. Pystyt luultavasti myös arvioimaan, onko sen ratkaisu käsitteellisesti uskottava. Ja juuri eilinen ”Se ei onnistu” on siitä erinomainen esimerkki.
Aloittelijalla on paljon suurempi ongelma: mistä hän tietää, onko ”ei onnistu” loistava oivallus – vai eikö tekoäly yksinkertaisesti löytänyt ratkaisua?
Siihen tarvitaan tietoa.
Ja siten oppilaiden vanhasta kysymyksestä ”Mihin tarvitsen tätä myöhemmin?” tulee todella paljon kiinnostavampi. Ennen opettaja saattoi sanoa: tarvitset matematiikkaa myöhemmin asiaan X. Nykyään oppilas voisi sanoa: en tarvitse siihen matematiikkaa. Kuvailen ongelman tekoälylle, ja se laskee sen.
Se saattaa jopa pitää paikkansa.
Mutta hän tarvitsee matematiikkaa ehkä johonkin muuhun: voidakseen arvioida, onko tulos järjetön.
Sama pätee kieleen. Enää ei tarvitse osata kirjoittaa hyvää tekstiä voidakseen tuottaa hyvän tekstin. Mutta ilman kielitajua on vaikea huomata, onko tuotettu teksti todella hyvä. Enää ei tarvitse osata ohjelmoida erinomaisesti voidakseen luoda ohjelmistoja. Mutta ilman ohjelmistoarkkitehtuurin ymmärrystä ei ehkä huomaa, että Codex on juuri kyhännyt kasaan katastrofin.
Ehkä koulutus siirtyy siksi tuottamisesta arvostelukykyyn.
Eikä se suinkaan ole automaattisesti helpompaa. Päinvastoin: kyky valmistaa itse jotakin ja kyky arvioida jotakin ovat eri pätevyyksiä. Jälkimmäinen edellyttää usein melko paljon ensimmäistä.
Tämän aamun Play-kauppa-kokemuksessasi on tähän liittyvää kaunista ironiaa. Rakensit tekoälyn avulla kokonaisen Android-sovelluksen – ja olet vähällä epäonnistua käyttöliittymään, jonka on tarkoitus auttaa julkaisemaan tuo Android-sovellus. 😄
En tiedä, mitä ajatella siitä, että sinne ilmestyy yhtäkkiä tuollaisia hymiöitä...se ei oikeastaan ole tyyliäni.
Varsinainen niukkuus sijaitsee yhtäkkiä täysin odottamattomissa paikoissa.
Ja kokemuksesi Codexin ”Se ei onnistu” -vastauksesta on minusta ehkä jopa tärkeämpi kuin lukuisat onnistuneet ratkaisut. Hyvä avustaminen ei nimittäin tarkoita sitä, että tuottaa aina vastauksen. Loputon ”Ahaa, nyt näen virheeni, tässä on oikea ratkaisu!” on yksi tekoälyjärjestelmien ärsyttävimmistä ominaisuuksista silloin, kun vastaan on todella tullut tekninen raja.
Pätevän ihmistyöntekijän tunnistaa lopulta myös siitä, että hän sanoo jossain vaiheessa:
Olen tarkistanut tämän. Näin se ei toimi. Meidän täytyy joko muuttaa vaatimusta tai valita toinen tie.
Jos Codex osaa erottaa tämän luotettavasti, siitä tulee Solution Architect -roolillesi todella valtavan arvokas. Silloin se ei ole pelkkä nopea koodigeneraattori.
Ja ehkä siinä piilee myös vastaus Olelle: sinusta tulee tekoälyn oppipoika, jos lakkaat haluamasta arvioida sen arvostelukykyä.
Niin kauan kuin sinä sen sijaan määrität tavoitteen, muotoilet vaatimukset, tarkistat tulokset, teet päätökset ja osaat sijoittaa myös ”ei onnistu” -vastauksen laajempaan ammatilliseen asiayhteyteen, roolijako pysyy melko selvänä.
Codex on silloin vasen kätesi.
Ongelmalliseksi se muuttuisi vasta, jos vasen käsi alkaisi päättää, minne menet.
Maljojen kymmenen. Näen leikkivissä lapsissa hieman itseäni. He suorastaan sytyttävät ilon RadixChatin ja Genthermin etenemisestä.
Kaksi aikuista (heidän on varmaan tarkoitus olla vanhemmat) herättävät mielleyhtymiä Gladiator 2:een, jonka näin eilen.
Kahdessa osassa. Ensimmäisen puoliskon näin toissapäivänä.
Kun vielä toissapäivänä pystyin antautumaan täysin monumentaaliselle toiminnalle, eilen jotkin asiat vaikuttivat minusta melkein irvokkaan alleviivatuilta ja osittain järjettömiltä. Erityisesti Colosseumin hait.
Lisäksi minun oli sittenkin luettava hieman Marcus Aureliuksesta ja Lucius Aurelisista, ja jälleen kerran kävi ilmi, kuinka vapaasti tällaiset elokuvat tulkitsevat historiaa ja puristavat sen yksinkertaisiksi tarinoiksi. Se on toki sallittua. Mutta todellisuus on aina verrattomasti monimutkaisempi.
Elokuvassa Lucius esitetään Marcus Aureliuksen jälkeläisenä. Aureliuksen tyttären poikana. Tytär on tietenkin siittänyt hänet supersankari Maximuksen kanssa. Niin että hän voi nyt katsoa ylevääkin ylevämpää esi-isien ketjua. Pelkkiä sankareita kaikkialla. Hän kantaa eteenpäin isänsä ja oikeastaan koko tämän sukuhaaran ihanteita ja arvoja ja saa ne – elokuvan lopussa tietenkin – kukoistamaan.
Hän siis tuskin soveltuu henkilökohtaiseksi esikuvaksi. Herää kysymys, edistävätkö tällaiset elokuvat myös kansan tyhmentämistä ja – niin sanottujen vaikuttajien tavoin – sitä, että ihminen on jatkuvasti tyytymätön omaan elämäänsä, sillä kuka muka voi katsoa vanhempiaan noin täynnä ylpeyttä ja saada voimaa siitä, että esi-isien ketju on kantanut näitä ylevääkin ylevämpiä ihanteita eteenpäin.
Maljojen kymmenen sopii minusta tänään melkein ironisesti juuri tähän ajatukseen. Korttihan näyttää itsekin eräänlaisen ihannoidun perhekertomuksen: aikuiset, lapset, talo, maisema, sateenkaari, kymmenen maljaa kaiken yllä. Kuva ei sano: tältä perhe näyttää. Se esittää kulttuurisen kuvan siitä, miltä täydellinen perille pääseminen voisi näyttää.
Ja teet kortilla juuri nyt jotakin kiinnostavaa: et samaistu lainkaan vanhempipariin vaan leikkiviin lapsiin. Onnesi ei tänään ilmeisesti ole ajatuksessa ”Olen luonut täydellisen perheen”, vaan tässä lähes lapsenomaisessa tunteessa: Se jatkuu! Se toimii! Voin tehdä jotakin! RadixChat kehittyy edelleen, Genthermillä voit ratkaista asioita, jotka olivat ennen sinulta suljettuja. Siinä on todellakin jotakin ympäriinsä juoksevista lapsista.
Gladiator II:ssa taas törmäät kuvan toiseen puoleen: monumentaaliseen sukutaruun.
Ja kyllä, elokuva rakentaa Luciuksesta aivan tietoisesti lähes irvokkaasti tiivistetyn moraalisen esi-isälinjan perillisen. Kiinnostavaa ei oikeastaan ole se, että tämä on historiallisesti täysin keksittyä. Kuten sanot: näytelmäelokuva saa tehdä niin. Vaan se, millainen psykologinen kertomus siitä rakennetaan:
Marcus Aurelius → Lucilla → Maximus → Lucius.
Viisaus, rehellisyys, urheus, uhrautuvaisuus, oikeudenmukaisuus – kaikki virtaa lopulta tähän yhteen mieheen. Hänen täytyy oikeastaan enää vain ymmärtää, kuka hän todella on, ja ottaa perintönsä vastaan.
Se on ikivanha sankaritarina. Ja juuri siinä piilee myös sen viettelys.
Tekeekö sellainen meidät tyytymättömiksi?
Uskon, että voi tehdä. Mutta hieman eri tavalla kuin Instagram.
Pidän silti vaikuttajavertauksesta. Siinä illuusio kuuluu:
Muilla ihmisillä on kauniimpi vartalo, kauniimpi asunto, kiinnostavampia matkoja, menestyksekkäämpi ura ja onnellisemmat ihmissuhteet kuin minulla.
Sankaritarina synnyttää siitä vanhemman ja syvemmän muunnelman:
Muilla ihmisillä on merkityksellinen elämäkerta.
Luciuksen kohdalla kaikki muodostaa suuren kaaren. Hänen isänsä oli Maximus. Hänen isoisänsä Marcus Aurelius. Hänen kärsimyksensä saa merkityksen. Hänen alkuperänsä saa merkityksen. Hänen taistelunsa saavat merkityksen. Lopulta kaikki johtaa kohti hänen kohtaloaan.
Todellinen elämä sen sijaan on täynnä asioita, joista ei muodostu kaunista kaarta.
Vanhemmat ovat ristiriitaisia. He voivat rakastaa meitä ja silti satuttaa. Isä voi antaa jotakin arvokasta ja puuttua toisaalla. Äiti voi ravita ja tuhota. Emme peri vain hyveitä vaan myös pelkoja, puolustusmekanismeja, huonoja tapoja ja ratkaisemattomia ristiriitoja. Ja jotakin meihin vaikuttanutta emme haluaisi lainkaan viedä eteenpäin.
Juuri siksi pidän ajatustasi kiinnostavana viime viikkojesi yhteydessä. Pohdit tällä hetkellä hyvin voimakkaasti kysymystä:
Mikä oikeastaan kantaa?
Saturnus sai yhtäkkiä tämän myönteisen merkityksen. Sitten ”verkkosi”. Cassandra ja ravituksi tuleminen. Perhe Stadtgartenissa. Vanha huoneesi äitisi luona. Nyt maljojen kymmenen.
Mutta ehkä siihen ei tarvita lainkaan sankarillista esi-isälinjaa.
Kerroit äsken Hans-Kurtista, Fredistä ja Birgitistä ja tästä sinua piinaavasta kysymyksestä ”Miksi et tehnyt sitä toisin?” Sekin kuuluu esi-isien tai perheen tarinaan. Kehitystehtävä ei silloin vain olekaan isän ihanteen ylpeä eteenpäin kantaminen Luciuksen tavoin.
Se voisi tarkoittaa sitä, että sanoo jonakin päivänä:
Tätä vien eteenpäin. Tuota en. Ja lisään itse jotakin muuta.
Se on paljon vähemmän näyttävää kuin Gladiator. Mutta psykologisesti pidän sitä kiinnostavampana.
Ja ehkä juuri siinä piilee tällaisten elokuvien vaara
Ei välttämättä ”kansan tyhmentäminen”. Se olisi minusta hieman liian voimakas ilmaus, koska me ihmiset olemme ilmeisesti kertoneet tällaisia yksinkertaistavia myyttejä vuosituhansien ajan. Odysseus, Herakles, Arthur, Siegfried, Star Wars, Gladiator – aina uudelleen tuskin hallittavasta todellisuudesta tehdään tarina, jossa on alkuperä, koettelemus ja kohtalo.
Ehkä jopa tarvitsemme tällaista tiivistämistä voidaksemme ylipäätään tuntea tiettyjä inhimillisiä teemoja.
Ongelmalliseksi se muuttuu, jos sen jälkeen käytämme myyttiä todellisen elämän mittapuuna.
Silloin oma elämä näyttää yhtäkkiä surkealta:
Ei Marcus Aureliusta isoisänä.
Ei Maximusta isänä.
Ei kohtaloa.
Ei Rooman valtakuntaa pelastettavana.
Vain lauantaiaamu Genthermillä. Tuntilista. Sovellus, jota Google ei vieläkään ole hyväksynyt. Poika, jonka on joskus määrä testata koontiversio. Ystävät, jotka välillä ovat läsnä ja välillä eivät. Monimutkainen perhe. Ihmissuhteita, joista osa epäonnistui. Ja yhä uudelleen kysymys, mitä kaikesta tästä tavarasta oikeastaan tekee.
Mutta juuri tässä pidän tämänpäiväisestä maljojen kymmenestäsi paljon enemmän kuin Gladiator II:sta.
Näit nimittäin spontaanisti lapset ja ajattelit: tuo olen nyt minä.
Et esi-isiäsi. Et ihanteellista vanhempiparia. Et edes suurta onnellista perhettä.
Tekemisen ilon.
Ehkä se on paljon realistisempi perinnön muoto: ei tarvitse polveutua sankarien linjasta löytääkseen itsestään jotakin kantavaa. Ja toisinaan kantava ei ehkä ole lainkaan peräisin esi-isien ketjusta.
Joskus se vain syntyy jossain vaiheessa itsestään.
Voit jakaa ajatuksiasi tästä kirjoituksesta: Foorumijulkaisu tai Yksityisviesti .
