Robert Musilin Tyhmyydestä (2.10.2026)

Musil:

Hyvät naiset ja herrat!
Se, joka nykyään uskaltautuu puhumaan tyhmyydestä, on vaarassa kärsiä vahinkoa monin tavoin; se voidaan tulkita julkeudeksi, jopa nykyajan kehityksen häiritsemiseksi. Kirjoitin itse jo useita vuosia sitten: »Jos tyhmyys ei muistuttaisi erehdyttävästi edistystä, lahjakkuutta, toivoa tai parannusta, kukaan ei haluaisi olla tyhmä.«

Se tapahtui vuonna 1931; eikä kukaan uskalla epäillä, etteikö maailma olisi senkin jälkeen nähnyt edistystä ja parannuksia! Näin kysymys käy vähitellen tietyllä tavalla väistämättömän kiireelliseksi: mitä tyhmyys oikeastaan on?

En myöskään halua sivuuttaa sitä, että runoilijana olen tuntenut tyhmyyden vielä paljon kauemmin; voisin jopa sanoa olleeni toisinaan siihen kollegiaalisessa suhteessa! Ja heti kun mies avaa silmänsä runouden piirissä, hän kohtaa lisäksi tuskin kuvailtavissa olevan vastarinnan, joka näyttää voivan omaksua kaikki muodot:

olipa se henkilökohtaista, kuten kirjallisuushistorian professorin arvokas hahmo, joka tottuneena tähtäämään hallitsemattomien etäisyyksien päähän ampuu nykyhetkessä tuhoisasti ohi;

tai ilmavan yleistä, kuten kriittisen arvostelman muuttuminen kaupalliseksi siitä lähtien, kun Jumala meille vaikeasti käsitettävässä hyvyydessään soi ihmisen kielen myös äänielokuvien tuottajille.

Olen aiemmin kerran tai toisenkin kuvaillut useampia tällaisia ilmiöitä; mutta sitä ei ole tarpeen toistaa eikä täydentää (ja kaiken nykyisen suuruudenhalun vuoksi se olisi ilmeisesti jopa mahdotonta): Riittää, kun varmana tuloksena korostetaan, ettei kansan epätaiteellinen tila ilmene vasta huonoina aikoina ja karkealla tavalla, vaan jo hyvinä aikoina ja kaikilla tavoilla, niin että sorto ja kielto eroavat vain asteeltaan kunniatohtoruuksista, akateemisista nimityksistä ja palkintojenjaoista.

Olen aina epäillyt, ettei taiteenrakkaudellaan ylpeilevän kansan tämä monimuotoinen vastarinta taidetta ja hienompaa henkeä kohtaan ole muuta kuin tyhmyyttä, ehkä sen erityinen laji, erityistä taidetyhmyyttä ja kenties myös tunnetyhmyyttä; joka tapauksessa se ilmenee siten, että se, mitä kutsumme kaunohenkisyydeksi, olisi samalla myös kaunotyhmyyttä. Enkä nykyäänkään näe kovin monia syitä luopua tästä käsityksestä.

Kaikkea sitä, mikä vääristää taiteen kaltaista niin kokonaisvaltaisesti inhimillistä pyrkimystä, ei tietenkään voida panna tyhmyyden syyksi; kuten varsinkin viime vuosien kokemukset ovat opettaneet, tilaa on jätettävä myös luonteettomuuden eri muodoille.
Ei kuitenkaan pitäisi väittää, ettei tyhmyyden käsitteellä ole tässä sijaa, koska se liittyy ymmärrykseen eikä tunteisiin, kun taas taide riippuu jälkimmäisistä.
Se olisi erehdys.
Jopa esteettinen nautinto on arvostelmaa ja tunnetta. Ja pyydän teiltä lupaa liittää tähän Kantilta lainaamaani suureen kaavaan paitsi muistutuksen siitä, että Kant puhuu esteettisestä arvostelukyvystä ja makuarvostelmasta, myös toistaa heti ne antinomiat, joihin se johtaa:

Teesi: Makuarvostelma ei perustu käsitteisiin, sillä muuten siitä voitaisiin kiistellä todistamalla (ratkaista todisteella).

Antiteesi: Se perustuu käsitteisiin, sillä muuten siitä ei voitaisi edes väitellä (pyrkiä yhteisymmärrykseen).

Ja nyt tahtoisin kysyä, eikö samanlainen arvostelma samanlaisine antinomioineen ole myös politiikan ja ylipäätään elämän sekasorron perustana? Ja eikö siellä, missä arvostelma ja järki ovat kotonaan, voida odottaa myös niiden sisaria ja pikkusisaria, tyhmyyden eri muotoja?
Siinä niiden tärkeydestä. Erasmus Rotterdamilainen kirjoitti ihastuttavassa ja yhä kulumattomassa »Tyhmyyden ylistyksessään», ettei ihminen ilman tiettyjä tyhmyyksiä edes tulisi maailmaan!

*

Monet ihmiset ilmaisevatkin tuntevansa tyhmyyden yhtä häpeää loukkaavan kuin mahtavan vallan meihin osoittamalla ystävällistä ja salaliittolaista hämmästystä heti kuullessaan, että joku heidän luottamuksensa nauttiva aikoo manata tämän hirviön esiin nimeltä.
En voinut tehdä tätä kokemusta vain aluksi itsestäni, vaan opin pian tuntemaan myös sen historiallisen pätevyyden, kun etsiessäni edeltäjiä tyhmyyden käsittelyssä – heitä on tullut tietooni hämmästyttävän vähän; mutta viisaat näyttävät mieluummin kirjoittavan viisaudesta! – oppinut ystävä lähetti minulle painetun version vuonna 1866 pidetystä esitelmästä, jonka kirjoittaja oli Joh. Ed. Erdmann, Hegelin oppilas ja Hallen professori.
Tämä »Tyhmyydestä« niminen esitelmä alkaa heti kertomalla, että jo sen ilmoitus oli otettu vastaan nauraen; ja siitä lähtien kun tiedän, että niin voi käydä jopa hegeliläiselle, olen vakuuttunut siitä, että ihmisten suhtautumisessa niihin, jotka haluavat puhua tyhmyydestä, on jotakin erityistä, ja tunnen itseni hyvin epävarmaksi siinä vakaumuksessa, että olen haastanut valtavan ja syvästi kaksijakoisen psykologisen voiman.

Siksi tahdon mieluummin tunnustaa heti heikkouteni sen edessä: en tiedä, mitä se on. En ole löytänyt tyhmyyden teoriaa, jonka avulla uskaltaisin ryhtyä pelastamaan maailmaa; en edes tieteellisen pidättyvyyden rajoissa ole tavannut tutkimusta, joka olisi ottanut sen kohteekseen, tai edes yhteisymmärrystä, joka olisi hyvässä tai pahassa syntynyt sen käsitteestä sukulaisaiheita käsiteltäessä. Se saattaa johtua tietämättömyydestäni, mutta todennäköisemmin kysymys »Mitä tyhmyys on?« vastaa yhtä vähän nykyisiä ajattelutottumuksia kuin kysymykset siitä, mitä hyvyys, kauneus tai sähkö ovat.

Siitä huolimatta halu muodostaa tämä käsite ja vastata tällaiseen koko elämän esikysymykseen mahdollisimman raittiisti vetää puoleensa melkoisesti; siksi minäkin jouduin eräänä päivänä kysymyksen valtaan siitä, mitä tyhmyys »todella« on, enkä siitä, miten se komeilee, minkä kuvaaminen olisi ollut paljon pikemminkin ammattivelvollisuuteni ja -taitoni. Ja koska en halunnut auttaa itseäni runollisin keinoin enkä kyennyt tekemään sitä tieteellisin, yritin kaikkein naiiveimmalla tavalla, kuten tällaisissa tapauksissa aina on luontevaa: Seurasin yksinkertaisesti sanan tyhmä ja sen sukulaisten käyttöä, etsin tavallisimmat esimerkit ja koetin liittää yhteen sen, mitä kulloinkin kirjoitin muistiin.

Tällaisessa menettelyssä on valitettavasti aina jotakin kaaliperhosten metsästyksestä: Sitä, mitä luulee tarkkailevansa, seuraa jonkin aikaa kadottamatta sitä, mutta koska muista suunnista tulee aivan samoja mutkittelevia reittejä pitkin muita, aivan samanlaisia perhosia, ei pian enää tiedä, seuraako yhä samaa. Niinpä tyhmyyden sukuun kuuluvat esimerkitkään eivät aina anna erottaa, liittyvätkö ne todella vielä alkuperältään toisiinsa vai johdattavatko ne vain ulkoisesti ja huomaamatta tarkastelun yhdestä toiseen; eikä ole aivan helppoa saada niitä saman hatun alle, josta voisi sanoa sen todella kuuluvan typerykselle.

*

Se, miten aloitetaan, on tällaisissa olosuhteissa lähes yhdentekevää; aloittakaamme siis jostakin: ehkä parhaiten heti siitä alkuvaikeudesta, että jokaisen, joka haluaa puhua tyhmyydestä tai osallistua hyödyllisesti sellaiseen keskusteluun, täytyy olettaa itsestään, ettei hän ole tyhmä, ja siis näyttää pitävänsä itseään viisaana, vaikka sen tekemistä pidetään yleisesti tyhmyyden merkkinä!

Kun sitten tarkastellaan kysymystä siitä, miksi pidetään tyhmänä osoittaa olevansa viisas, ensimmäisenä tarjoutuu vastaus, jossa näyttää olevan esi-isien kaluston pölyä: Olisi varovaisempaa olla näyttämättä viisaalta. On todennäköistä, että tämä syvästi epäluuloinen, ensi näkemältä nykyään täysin käsittämätön varovaisuus on peräisin oloista, joissa heikomman oli todella viisaampaa olla käymättä viisaasta: hänen viisautensa saattoi uhata vahvemman henkeä! Tyhmyys sitä vastoin tuudittaa epäluulon uneen; se »riisuu aseista«, kuten vielä nykyään sanotaan.

Jälkiä tällaisesta vanhasta nokkeluudesta ja tyhmyysoveluudesta löytyy todella vielä riippuvuussuhteista, joissa voimat ovat niin epätasaisesti jakautuneet, että heikompi etsii pelastustaan tekeytymällä tyhmemmäksi kuin on; ne näkyvät esimerkiksi niin sanottuna talonpoikaisoveluutena, sitten palvelijoiden kanssakäymisessä sivistystä kielellään kantavan herrasväen kanssa, sotilaan suhteessa esimieheen, oppilaan opettajaan ja lapsen vanhempiin. Vallanpitäjää ärsyttää vähemmän se, ettei heikko pysty, kuin se, ettei hän tahdo. Tyhmyys saa hänet jopa »epätoivoon«, siis kiistatta heikkouden tilaan!
Tähän sopii mitä parhaiten se, että viisaus saa hänet helposti »sotajalalle«! Sitä kyllä arvostetaan alamaisessa, mutta vain niin kauan kuin siihen liittyy ehdoton antaumus. Sillä hetkellä kun siltä puuttuu tämä hyvämaineisuuden todistus ja käy epävarmaksi, palveleeko se hallitsevan etua, sitä kutsutaan harvemmin viisaaksi kuin hävyttömäksi, röyhkeäksi tai petolliseksi; ja usein syntyy suhde, ikään kuin se ainakin sotisi hallitsevan kunniaa ja arvovaltaa vastaan, vaikka se ei todella uhkaisikaan hänen turvallisuuttaan.

Kasvatuksessa tämä ilmenee niin, että kapinallista lahjakasta oppilasta kohdellaan rajummin kuin tylsyydestä vastustelevaa. Moraalissa se on johtanut käsitykseen, että tahdon täytyy olla sitä pahempi, mitä parempaa on tieto, jota vastaan se toimii.

Edes oikeuslaitos ei ole jäänyt täysin koskemattomaksi tältä henkilökohtaiselta ennakkoluulolta, vaan arvioi rikoksen taitavaa toteutusta tavallisesti erityisen epäsuotuisasti »hienostuneeksi« ja »tunteettomaksi«.

Ja politiikasta kukin ottakoon esimerkkinsä sieltä, mistä ne löytää.

Mutta myös tyhmyys – näin lienee tässä vastattava – kykenee ärsyttämään eikä suinkaan rauhoita kaikissa oloissa.

Lyhyesti sanottuna se herättää tavallisesti kärsimättömyyttä, mutta epätavallisissa tapauksissa myös julmuutta; ja tämän sairaalloisen julmuuden vastenmieliset ylilyönnit, joita yleisesti kutsutaan sadismiksi, näyttävät kyllin usein tyhmät ihmiset uhrin osassa.
Tämä johtuu ilmeisesti siitä, että he joutuvat muita helpommin julman saaliiksi; mutta se näyttää liittyvän myös siihen, että heidän joka suuntaan tuntuva vastarinnattomuutensa villitsee mielikuvituksen niin kuin veren haju metsästysvietin ja houkuttelee sen autiomaahan, jossa julmuus menee »liian pitkälle« melkein vain siksi, ettei se enää kohtaa missään rajaa.

Siinä on kärsimyksen piirre itse kärsimyksen aiheuttajassa, hänen raakuuteensa upotettu heikkous; ja vaikka loukatun myötätunnon etuoikeutettu suuttumus harvoin antaa sitä huomata, myös julmuuteen, kuten rakkauteen, kuuluu kaksi toisiinsa sopivaa osapuolta! Tämän pohtiminen olisi toki riittävän tärkeää ihmiskunnassa, jota sen »pelkurimainen julmuus heikompia kohtaan« (ja näin kai kuuluu myös sadismin tavallisin määritelmä) vaivaa yhtä paljon kuin nykyistä; mutta seuratun yhteyden päälinjan kannalta ja ensimmäisten esimerkkien pikaisessa keräämisessä myös se, mitä tästä on sanottu, lienee jo katsottava sivupoluksi. Kaiken kaikkiaan siitä ei voida saada muuta kuin se, että voi olla tyhmää kehua itseään viisaaksi, mutta ei myöskään aina viisasta hankkia tyhmän mainetta.

Tästä ei voi yleistää mitään; tai ainoa yleistys, joka tässä jo voitaisiin sallia, olisi se, että viisainta olisi tehdä itsensä tässä maailmassa ylipäätään mahdollisimman vähän huomatuksi! Ja todella tämä lopullinen viiva kaiken viisauden alle on vedetty sangen usein.

Vielä useammin ihmisarka lopputulos otetaan kuitenkin käyttöön vain puolittain tai pelkästään vertauskuvallisesti sijaisena; silloin se johtaa tarkastelun vaatimattomuuskäskyjen ja vielä laajempien käskyjen piiriin ilman, että sen tarvitsee kokonaan poistua tyhmyyden ja viisauden alueelta.
Sekä pelosta näyttää tyhmältä että pelosta loukata säädyllisyyttä monet ihmiset pitävät itseään kyllä viisaina mutta eivät sano sitä. Ja jos he silti tuntevat pakkoa puhua siitä, he kiertävät asian sanomalla itsestään esimerkiksi: »En ole muita tyhmempi.«
Vielä suositumpaa on huomauttaa mahdollisimman ulkopuolisesti ja asiallisesti: »Voin kai sanoa itsestäni, että minulla on normaali älykkyys.« Ja toisinaan vakaumus omasta viisaudesta tulee esiin myös takakautta, kuten sanonnassa: »En anna tehdä itsestäni narria!«

Sitäkin merkittävämpää on, ettei ainoastaan piilossa oleva yksilö näe itseään ajatuksissaan tavattoman viisaana ja hyvin varustettuna, vaan myös historiassa toimiva ihminen sanoo tai antaa sanoa itsestään heti kun hänellä on siihen valta, että hän on ylen määrin viisas, valistunut, arvokas, ylevä, armollinen, Jumalan valitsema ja historiaan kutsuttu.
Niin, hän sanoo sen mielellään myös toisesta, jonka heijastuksesta hän tuntee saavansa säteilyä. Arvonimissä ja puhutteluissa kuten Majesteetti, Eminenssi, Eksellenssi, Magnifisenssi, Armo ja muissa vastaavissa tämä on säilynyt kivettyneenä ja tuskin enää tietoisuuden elävöittämänä; mutta täydellä elävyydellä se tulee heti jälleen esiin, kun ihminen nykyään puhuu joukkona.

Erityisesti tietty hengen ja sielun alempi keskiluokka on täysin häpeämätön pöyhkeyden tarpeensa edessä heti kun se esiintyy puolueen, kansakunnan, lahkon tai taidesuunnan suojissa ja saa sanoa Me Minän sijasta.
Eräällä itsestään selvällä ja sivuun jätettävällä varauksella tätä pöyhkeyttä voidaan kutsua myös turhamaisuudeksi; ja monien kansojen ja valtioiden sielua hallitsevat nykyään todella tunteet, joiden joukossa turhamaisuus kiistatta on etusijalla. Tyhmyyden ja turhamaisuuden välillä on kuitenkin vanhastaan ollut läheinen suhde, ja ehkä se antaa vihjeen. Tyhmä ihminen vaikuttaa yleensä turhamaiselta jo siksi, ettei hänellä ole viisautta salata sitä; mutta oikeastaan sitäkään ei tarvita, sillä tyhmyyden ja turhamaisuuden sukulaisuus on välitön: Turhamainen ihminen antaa vaikutelman, että hän saa aikaan vähemmän kuin voisi; hän muistuttaa konetta, joka päästää höyrynsä karkaamaan vuotokohdasta. Vanha sanonta »Tyhmyys ja ylpeys kasvavat samassa puussa« ei tarkoita muuta, kuten ei myöskään ilmaus, että turhamaisuus »sokaisee«.

Juuri heikomman suorituksen odotus liittyy meillä turhamaisuuden käsitteeseen, sillä turhamainen pohjautuu turhaan ja lähenee siten merkitykseltään hyödytöntä ja tuloksetonta. Ja tätä suorituksen vähenemistä odotetaan myös siellä, missä suoritusta todellisuudessa on: Turhamaisuus ja lahjakkuus eivät näet harvoin liity toisiinsa; mutta silloin saamme vaikutelman, että vielä enemmän voitaisiin saada aikaan, ellei turhamainen estäisi itseään. Tämä sitkeästi kiinnittyvä käsitys suorituksen vähenemisestä osoittautuu myöhemmin myös yleisimmäksi käsitykseksemme tyhmyydestä.

Turhamaista käyttäytymistä ei kuitenkaan tunnetusti vältetä vain siksi, että se voi olla tyhmää, vaan ennen kaikkea myös säädyllisyyden häiritsemisenä. »Omakehu haisee«, sanoo ytimekäs sanonta, ja se tarkoittaa, että kerskailua, paljon itsestään puhumista ja itsensä kehumista pidetään paitsi epäviisaana myös sopimattomana.

Ellen erehdy, näin loukatut säädyllisyyden vaatimukset kuuluvat moninaisiin pidättyvyyden ja etäisyyden säilyttämisen käskyihin, joiden tarkoitus on säästää itserakkautta olettaen, ettei se ole toisessa vähäisempi kuin itsessä. Tällaiset etäisyyssäännöt vastustavat myös liian avointen sanojen käyttöä, säätelevät tervehtimistä ja puhuttelua, eivät salli ihmisten vastustavan toisiaan pyytämättä anteeksi tai kirjeen alkavan sanalla Minä; lyhyesti sanottuna ne vaativat tiettyjen sääntöjen noudattamista, jotta ei vain tultaisi toista »liian lähelle«. Niiden tehtävä on tasoittaa ja silottaa kanssakäymistä, helpottaa lähimmäisenrakkautta ja itserakkautta sekä ikään kuin säilyttää inhimillisen kanssakäymisen keskilämpötila; tällaisia määräyksiä löytyy jokaisesta yhteiskunnasta, alkukantaisesta jopa enemmän kuin korkeasti sivistyneestä, ja myös sanaton eläinyhteisö tuntee ne, kuten monista sen seremonioista on helppo lukea.

Näiden etäisyyssääntöjen hengessä on kuitenkin kiellettyä paitsi kehua tungettelevasti itseään myös muita.
Olisi melkein yhtä tavatonta sanoa jollekulle vasten kasvoja, että hän on nero tai pyhimys, kuin väittää sitä itsestään; ja nykyisen tuntemuksen mukaan omien kasvojen tahraaminen ja hiusten repiminen ei olisi sen parempaa kuin toisen solvaaminen. Tyydytään huomautuksiin, ettei olla aivan muita tyhmempiä tai huonompia, kuten edellä jo mainittiin!
Ilmeisesti juuri kohtuuttomat ja kurittomat ilmaukset ovat järjestyneissä oloissa pannassa.

Ja kun edellä puhuttiin turhamaisuudesta, jolla kansat ja puolueet nykyään korottavat itseään valistuneisuutensa tähden, on nyt lisättävä, ettei valloilleen päässyt enemmistö – aivan kuten yksittäinen suuruudenhullu päiväunissaan – ole ottanut yksinoikeutta vain viisauteen vaan myös hyveeseen ja pitää itseään rohkeana, jalona, voittamattomana, hurskaana ja kauniina; ja että maailmassa on erityinen taipumus siihen, että suurina joukkoina esiintyvät ihmiset sallivat itselleen kaiken sen, mikä heiltä yksilöinä on kielletty.
Nämä suureksi kasvaneen Meidän etuoikeudet antavat nykyään suorastaan vaikutelman, että yksilön lisääntyvä sivistyminen ja kesyttäminen pitäisi tasapainottaa kansakuntien, valtioiden ja aateryhmien oikeassa suhteessa kasvavalla epäsivistymisellä; ja ilmeisesti siinä ilmenee affektihäiriö, tunne-elämän tasapainon häiriö, joka pohjimmiltaan edeltää Minän ja Meidän vastakohtaa sekä kaikkea moraalista arviointia. Mutta onko tämä – lienee kysyttävä – vielä tyhmyyttä, liittyykö se edes millään tavoin enää tyhmyyteen?

Arvoisat kuulijat! Kukaan ei epäile sitä!

Mutta vetäkäämme ennen vastausta mieluummin vielä henkeä erään esimerkin äärellä, joka ei ole vailla viehätystä! Me kaikki, vaikkakin ennen kaikkea me miehet ja erityisesti kaikki tunnetut kirjailijat, tunnemme naisen, joka haluaa ehdottomasti uskoa meille elämänsä romaanin ja jonka sielu on ilmeisesti aina ollut kiinnostavissa olosuhteissa ilman että siitä olisi syntynyt tulosta, jota hän pikemminkin vasta odottaa meiltä.
Onko tämä nainen tyhmä? Jokin vaikutelmien runsaudesta nouseva kuiskaa meille tavallisesti: hän on! Mutta sekä kohteliaisuus että oikeudenmukaisuus vaativat myöntämään, ettei hän ole sitä läpikotaisin eikä aina.
Hän puhuu paljon itsestään ja puhuu ylipäätään paljon.
Hän arvioi hyvin päättäväisesti ja kaikkea.
Hän on turhamainen ja hävytön.
Hän opettaa meitä usein.
Tavallisesti hänen rakkauselämänsä ei ole kunnossa, eikä elämä ylipäätään onnistu häneltä oikein hyvin.
Mutta eikö ole muunlaisia ihmisiä, joihin kaikki tai suurin osa tästä myös sopii?
Paljon itsestään puhuminen on esimerkiksi myös egoistien, levottomien ja jopa tietynlaisten raskasmielisten pahe.

Ja kaikki tämä yhdessä koskee ennen kaikkea nuorisoa; sillä paljon itsestään puhuminen, turhamaisuus, opettavaisuus ja se, ettei oikein tule toimeen elämän kanssa, kuuluvat suorastaan kasvuilmiöihin, sanalla sanoen juuri samat poikkeamat viisaudesta ja säädyllisyydestä, ilman että nuoriso siksi olisi tyhmä tai tyhmempi kuin luonnostaan seuraa siitä, ettei se vielä ole tullut viisaaksi!

Hyvät naiset ja herrat! Arkielämän ja sen ihmistuntemuksen arviot osuvat useimmiten kyllä oikeaan, mutta tavallisesti myös ohi. Ne eivät ole syntyneet oikean opin vuoksi, vaan ovat oikeastaan vain henkisiä hyväksynnän ja torjunnan liikkeitä. Tämäkin esimerkki siis opettaa vain, että jokin voi olla tyhmää muttei välttämättä ole, että merkitys vaihtuu sen yhteyden mukaan, jossa jokin esiintyy, ja että tyhmyys on tiiviisti kudottu yhteen muun kanssa ilman että missään pistäisi esiin lanka, jolla kudos voitaisiin purkaa yhdellä vedolla.
Jopa nerous ja tyhmyys liittyvät erottamattomasti toisiinsa, ja kieltoa puhua paljon ja paljon itsestään tyhmäksi leimautumisen uhalla ihmiskunta kiertää omituisella tavalla: runoilijan avulla.
Hän saa ihmisyyden nimissä kertoa, että jokin maistui hänestä hyvältä tai että aurinko on taivaalla, saa paljastaa itsensä, ilmaista salaisuuksia, tehdä tunnustuksia, antaa säälimättä henkilökohtaisesti tiliä (ainakin monet runoilijat pitävät siitä kiinni!); ja kaikki tämä näyttää aivan siltä kuin ihmiskunta sallisi tässä poikkeuksessa itselleen jotakin, minkä se muutoin kieltäisi itseltään. Tällä tavoin se puhuu lakkaamatta itsestään ja on runoilijan avulla kertonut samat tarinat ja kokemukset jo miljoonia kertoja, vain olosuhteita muuttaen, ilman että siitä olisi koitunut sille mitään edistystä tai merkityksen lisäystä: Eikö sitä silloin siinä, miten se käyttää runouttaan ja sovittaa sen tähän käyttöön, pitäisi lopulta myös epäillä tyhmyydestä? Minä puolestani en pidä sitä lainkaan mahdottomana!

Tyhmyyden ja moraalittomuuden soveltamisalueiden välillä – jälkimmäinen sana ymmärrettynä nykyään epätavallisessa laajemmassa merkityksessä, joka on melkein sama kuin hengettömyys muttei ymmärtämättömyys – vallitsee joka tapauksessa mutkikas samuuden ja erilaisuuden suhde. Ja tämä yhteenkuuluvuus on epäilemättä sellainen kuin Joh. Ed. Erdmann ilmaisi sen aiemmin mainitun esitelmänsä tärkeässä kohdassa sanoilla, että raakuus on »tyhmyyden käytäntöä«. Hän sanoi: »Sanat eivät ole... mielentilan ainoa ilmentymä. Sama ilmenee myös teoissa. Niin myös tyhmyys. Ei vain tyhmänä oleminen vaan tyhmästi toimiminen, tyhmyyksien tekeminen« – siis tyhmyyden käytäntö – »tai tyhmyys in Action, sitä kutsumme raakuudeksi.« Tämä viehättävä väite opettaa peräti, että tyhmyys on tunnevirhe – sillä raakuushan on sellainen! Ja se johtaa suoraan takaisin sen »affektihäiriön« ja »tunne-elämän tasapainon häiriön« suuntaan, jotka voitiin jo vihjaten mainita ilman että niille olisi löytynyt selitystä.

Erdmannin sanoihin sisältyvä selityskään ei voi täysin vastata totuutta; sillä sen lisäksi, että se tähtäsi vain raakaan, hiomattomaan yksilöön vastakohtana »sivistykselle« eikä suinkaan kata kaikkia tyhmyyden soveltamismuotoja, raakuus ei myöskään ole pelkkää tyhmyyttä eikä tyhmyys pelkkää raakuutta. Niinpä affektin ja älykkyyden suhteessa, kun ne yhdistyvät »sovelletuksi tyhmyydeksi«, jää vielä paljon selitettävää, mikä on ensin tuotava esiin, parhaiten kai jälleen esimerkkien avulla.

*

Jotta tyhmyyden käsitteen ääriviivat tulisivat oikein esiin, on ennen kaikkea tarpeen höllentää käsitystä, että tyhmyys on vain tai pääasiassa ymmärryksen puutetta; onhan jo mainittu, että yleisin käsityksemme siitä näyttää olevan epäonnistuminen mitä erilaisimmissa toimissa, ruumiillinen ja henkinen puute ylipäätään.
Tästä on ilmaisuvoimainen esimerkki kotimaisissa murteissamme: huonokuuloisuuden, siis ruumiillisen vian, nimittäminen sanalla »derisch« tai »terisch«, joka lienee samaa kuin »töricht«, typerä, ja siten lähellä tyhmyyttä. Sillä aivan kuten tässä, syytöstä tyhmyydestä käytetään kansanomaisesti muuallakin.

Kun kilpailija ratkaisevalla hetkellä hellittää tai tekee virheen, hän sanoo jälkeenpäin: »Olin kuin lukossa!« tai: »En tiedä, missä pääni oli!«, vaikka pään osuutta uimisessa tai nyrkkeilyssä voitaneen pitää epätarkasti rajattuna. Samoin poikien ja urheilutoverien keskuudessa kömpelösti käyttäytyvää kutsutaan tyhmäksi, vaikka hän olisi Hölderlin. On myös liikesuhteita, joissa ihmistä, joka ei ole ovela ja häikäilemätön, pidetään tyhmänä. Kaiken kaikkiaan nämä ovat tyhmyyksiä, jotka vastaavat vanhempia viisauden muotoja kuin nykyään julkisesti kunnioitettu; ja jos tietoni pitävät paikkansa, muinaisgermaanisena aikana paitsi moraaliset käsitykset myös käsitteet siitä, mikä on osaavaa, kokenutta ja viisasta, siis älylliset käsitteet, liittyivät sotaan ja taisteluun.

Näin jokaisella viisaudella on oma tyhmyytensä, ja jopa eläinpsykologia on älykkyyskokeissaan havainnut, että jokaiseen »suoritustyyppiin« voidaan liittää »tyhmyystyyppi«.
Jos siis etsittäisiin kaikkein yleisintä viisauden käsitettä, näistä vertailuista syntyisi jokseenkin kyvykkyyden käsite, ja kaikkea kyvytöntä voitaisiin silloin toisinaan kutsua myös tyhmäksi; todellisuudessa näin käy myös silloin, kun johonkin tyhmyyteen kuuluvaa kyvykkyyttä ei kirjaimellisesti kutsuta viisaudeksi. Se, mikä kyvykkyys kulloinkin on etualalla ja täyttää tiettynä aikana viisauden ja tyhmyyden käsitteet sisällöllään, riippuu elämänmuodosta.

Henkilökohtaisen epävarmuuden aikoina oveluus, väkivalta, aistien terävyys ja ruumiillinen taitavuus muovaavat viisauden käsitettä; henkistyneen – valitettavan välttämättömin varauksin voidaan sanoa myös porvarillisen – elämänasenteen aikoina ajatustyö astuu niiden sijaan. Oikeammin sanoen korkeamman henkisen työn pitäisi tehdä niin, mutta asioiden kulussa siitä on syntynyt ymmärryssuorituksen ylivalta, joka on kirjoitettu ahertavan ihmiskunnan tyhjiin kasvoihin kovan otsan alle; ja näin on tultu siihen, että viisaus ja tyhmyys liitetään nykyään, ikään kuin toisin ei voisi ollakaan, vain ymmärrykseen ja sen kyvykkyyden asteisiin, vaikka se on enemmän tai vähemmän yksipuolista.

Sanaan tyhmä alun perin liittyvä yleinen käsitys kyvyttömyydestä – sekä kaiken tekemiseen kykenemättömyyden että minkä tahansa yksittäisen kyvyttömyyden merkityksessä – johtaa myös varsin vaikuttavaan seuraukseen: koska »tyhmä« ja »tyhmyys« merkitsevät yleistä kykenemättömyyttä, ne voivat toisinaan korvata minkä tahansa sanan, jonka pitäisi nimetä erityinen kyvyttömyys. Tämä on yksi syy siihen, miksi keskinäinen syyttely tyhmyydestä on nykyään niin tavattoman yleistä. (Toisessa yhteydessä se on myös syy siihen, miksi käsitettä on niin vaikea rajata, kuten esimerkkimme ovat osoittaneet.) Katsottakoon vaativampien romaanien reunamerkintöjä, kun kirjat ovat pitkään kiertäneet lähes nimettömässä lainakirjastoliikenteessä; täällä, missä lukija on kahden kesken runoilijan kanssa, hänen arvionsa ilmaistaan mieluiten sanalla »tyhmää!« tai sen vastineilla kuten »idioottimaista!«, »hölynpölyä!«, »sanoin kuvaamatonta tyhmyyttä!« ja vastaavilla.
Ja samoin nämä ovat ensimmäiset suuttumuksen sanat, kun ihminen teatteriesityksissä tai taidenäyttelyissä nousee joukkona taiteilijaa vastaan ja loukkaantuu.

Tässä olisi muistettava myös sana »kitsch«, joka on taiteilijoiden keskuudessa ensimmäisenä arviona suositumpi kuin mikään muu, vaikka sen käsitettä ei ainakaan tietääkseni voida määritellä eikä käyttökelpoisuutta selittää muuten kuin verbillä »verkitschen«, joka murrekäytössä tarkoittaa suunnilleen »myydä alle hinnan« tai »kaupata pilkkahintaan«. »Kitsch« merkitsee siis liian halpaa tai alennusmyyntitavaraa, ja uskon, että tämä merkitys voidaan tietenkin henkiselle alueelle siirrettynä asettaa pohjaksi aina, kun sanaa käytetään tiedostamatta oikein.
Koska alennustavara ja rihkama sisältyvät sanaan ennen kaikkea niihin liittyvän kyvyttömän, kelvottoman tavaran merkityksen kautta, ja koska kyvyttömyys ja kelvottomuus muodostavat myös perustan sanan tyhmä käytölle, on tuskin liioittelua väittää, että meillä on taipumus kutsua kaikkea, mikä ei meitä miellytä – etenkin jos lisäksi teeskentelemme arvostavamme sitä korkeana tai kaunohenkisenä! – »jollakin tavalla tyhmäksi«.

Ja tämän »jollakin tavalla« määrittämiseksi on merkittävää, että tyhmyysilmausten käyttöä läpäisee läheisesti toinen käyttö, joka käsittää yhtä epätäydelliset ilmaukset alhaiselle ja moraalisesti vastenmieliselle. Se johtaa katseen takaisin johonkin, minkä se on jo kerran huomannut: käsitteiden »tyhmä« ja »sopimaton« kohtalonyhteyteen. Sillä paitsi »kitsch«, älyllistä alkuperää oleva esteettinen ilmaus, myös moraaliset sanat »roskaa!«, »vastenmielistä!«, »hirvittävää!«, »sairaalloista!«, »röyhkeää!« ovat ydinasteelle jääneitä, kehittymättömiä taidekritiikkejä ja arvioita elämästä.
Ehkä näihin ilmauksiin sisältyy silti vielä henkinen ponnistus, merkitysero, vaikka niitä käytettäisiin erotuksetta; silloin niiden viimeiseksi korvaajaksi astuu jo todella puoliksi sanaton huudahdus »Mikä halpamaisuus!«, joka korvaa kaiken muun ja voi jakaa maailmanvallan huudahduksen »Mikä tyhmyys!« kanssa. Ilmeisesti nämä kaksi sanaa voivat toisinaan korvata kaikki muut, koska »tyhmä« on saanut yleisen kyvyttömyyden ja »halpamainen« yleisen moraalirikkomuksen merkityksen; ja kun kuuntelee, mitä ihmiset nykyään sanovat toisistaan, ihmiskunnan omakuva, sellaisena kuin se valvomatta syntyy vastavuoroisista ryhmäkuvista, näyttää sekoittuvan pelkästään näiden kahden likaisen värisen sanan muunnelmista!

Ehkä tätä kannattaa ajatella. Epäilemättä molemmat edustavat kehittymättömäksi jäävän arvion alinta astetta, vielä täysin jäsentymätöntä kritiikkiä, joka kyllä tuntee jonkin olevan väärin mutta ei kykene sanomaan mitä. Näiden sanojen käyttö on yksinkertaisin ja huonoin torjuva ilmaus, joka voidaan löytää; se on vastauksen alku ja samalla jo sen loppu. Siinä on jotakin »oikosulun« kaltaista, ja se käy ymmärrettävämmäksi, kun otetaan huomioon, että sanoja Tyhmä ja Halpamainen, mitä ne sitten tarkoittavatkin, käytetään myös haukkumasanoina.

Haukkumasanojen merkitys ei tunnetusti niinkään piile niiden sisällössä kuin käytössä; ja moni meistä saattaa pitää aaseista mutta loukkaantuu, jos häntä kutsutaan sellaiseksi. Haukkumasana ei edusta sitä, mitä se esittää, vaan mielikuvien, tunteiden ja aikomusten seosta, jota se ei vähimmässäkään määrin kykene ilmaisemaan vaan ainoastaan viestimään. Sivumennen sanoen tämä on sille yhteistä muotisanojen ja vierassanojen kanssa, minkä vuoksi ne vaikuttavat korvaamattomilta, vaikka ne voitaisiin täysin korvata. Tästä syystä haukkumasanoissa on myös jotakin käsittämättömän kiihottavaa, mikä kyllä vastaa niiden tarkoitusta mutta ei sisältöä; ja selvimmin tämä ehkä näkyy nuorison kiusoittelu- ja pilkkasanoissa: Lapsi voi sanoa »Busch!« tai »Moritz!« ja saattaa sillä toisen salattujen yhteyksien perusteella raivoon.

Se, mitä näin voidaan sanoa haukkuma-, kiusoittelu-, muoti- ja vierassanoista, voidaan sanoa myös sukkeluuksista, iskusanoista ja rakkauden sanoista; ja kaikille näille muuten niin erilaisille sanoille on yhteistä, että ne palvelevat affektia ja että juuri niiden epätarkkuus ja epäasiallisuus tekevät ne käytössä kykeneviksi syrjäyttämään kokonaisia alueita osuvampia, asiallisempia ja oikeampia sanoja. Elämässä on ilmeisesti joskus tarve tähän, ja sille on jätettävä arvonsa; mutta se, mitä tällaisissa tapauksissa tapahtuu, on epäilemättä tyhmää ja kulkee niin sanoaksemme samoja teitä kuin tyhmyys. Tätä yhteyttä voidaan selvimmin tutkia erään pää- ja valtioesimerkin avulla päättömyydestä: paniikin.

Kun ihmiseen vaikuttaa jokin hänelle liian voimakas, olipa se äkillinen kauhu tai jatkuva henkinen paine, käy joskus niin, että ihminen tekee äkkiä »jotakin päätöntä«. Hän voi alkaa karjua, pohjimmiltaan aivan kuten lapsi, voi juosta »silmät ummessa« pois vaarasta tai syöksyä yhtä sokeasti siihen; hänet voi vallata pakahtuva taipumus tuhota, solvata tai vaikeroida. Kaiken kaikkiaan hän tuottaa tilanteensa vaatiman tarkoituksenmukaisen teon sijaan joukon muita, jotka näennäisesti aina mutta aivan liian usein myös todella ovat tarkoituksettomia, jopa tarkoituksensa vastaisia. Tämän vastareaktion tuntee parhaiten »paniikkikauhusta«; mutta jos sanaa ei ymmärretä liian ahtaasti, voidaan puhua myös vihan, ahneuden ja jopa hellyyden paniikista, kuten kaikkialla siellä, missä kiihtymystila ei saa kyllikseen yhtä eloisalla kuin sokealla ja mielettömällä tavalla.

Sen, että on olemassa rohkeuden paniikki, joka eroaa pelon paniikista vain vaikutussuunnan kääntymisellä, on jo kauan sitten havainnut yhtä henkevä kuin rohkea mies.
Psykologisesti sitä, mitä paniikin puhjetessa tapahtuu, pidetään älykkyyden ja ylipäätään korkeamman henkisen järjestyksen lakkaamisena, jonka tilalle tulee näkyviin vanhempi sielullinen koneisto; mutta lienee lisättävä, ettei ymmärryksen lamaantumisen ja kuristumisen mukana tällaisissa tapauksissa tapahdu niinkään vajamista vaistonvaraiseen toimintaan kuin liike tämän alueen läpi äärimmäisen hädän vaistoon ja toiminnan viimeiseen hätämuotoon. Tämä toimintatapa on täydellisen sekasorron muotoinen, suunnitelmaton ja näennäisesti niin järjen kuin kaiken pelastavan vaiston hylkäämä; mutta sen tiedostamaton suunnitelma on korvata tekojen laatu niiden määrällä, ja sen melkoinen oveluus perustuu todennäköisyyteen, että sadan sokean, epäonnistuvan yrityksen joukossa on myös osuma. Päänsä menettänyt ihminen, hyönteinen, joka törmää suljettuun ikkunanpuolikkaaseen, kunnes sattumalta »syöksyy« avoimesta ulos vapauteen – ne eivät tee sekasorrossaan mitään muuta kuin sotatekniikka laskelmoiden harkitessaan, kun se »peittää« kohteen tuliryöpyllä tai hajautetulla tulella, tai jo käyttäessään kartessia tai kranaattia.
Toisin sanoen tämä merkitsee kohdennetun toiminnan korvaamista laajamittaisella, eikä mikään ole niin inhimillistä kuin sanojen tai tekojen laadun korvaaminen niiden määrällä.

Epäselvien sanojen käytössä on kuitenkin jotakin hyvin samanlaista kuin monien sanojen käytössä, sillä mitä epäselvempi sana on, sitä laajempi on sen piiri, mihin sitä voidaan soveltaa; ja sama pätee epäasiallisuuteen.

Jos nämä ovat tyhmiä, tyhmyys on niiden kautta sukua paniikin tilalle, eikä tämän syytöksen ja sen kaltaisten liiallinen käyttökään ole kovin kaukana sielullisesta pelastusyrityksestä arkaais-primitiivisin – ja kuten voitaneen oikeutetusti sanoa, sairaalloisin – menetelmin. Ja todella voidaan oikeasta syytöksestä, että jokin on totisesti tyhmyyttä tai halpamaisuutta, tunnistaa paitsi älykkyyden lakkaaminen myös sokea taipumus mielettömään tuhoamiseen tai pakenemiseen. Nämä sanat eivät ole vain haukkumasanoja, vaan edustavat kokonaista solvauskohtausta. Siellä, missä jokin voidaan ilmaista vain niiden avulla, väkivalta on lähellä. Palataksemme aiemmin mainittuihin esimerkkeihin: Sellaisissa tapauksissa maalauksia vastaan hyökätään sateenvarjoilla (vieläpä niiden maalaajan sijasta), kirjoja paiskataan maahan ikään kuin ne voitaisiin siten puhdistaa myrkystä. Mutta läsnä on myös tätä edeltävä lamauttava paine, josta sen on tarkoitus vapauttaa: ihminen »melkein tukehtuu« suuttumukseensa; »mikään sana ei riitä« paitsi juuri yleisimmät ja merkitysköyhimmät; häneltä »menee puhekyky«, hänen on »saatava ilmaa«. Tämä on se sanattomuuden, jopa ajatuksettomuuden aste, joka edeltää pakahtumista! Se merkitsee vakavaa riittämättömyyden tilaa, ja lopulta purkaus alkaa tavallisesti syvästi läpinäkyvillä sanoilla, että »jokin on vihdoin käynyt liian tyhmäksi«. Mutta tämä jokin on ihminen itse. Aikoina, jolloin suurta, tarttuvaa toimintakykyä arvostetaan paljon, on välttämätöntä muistaa myös se, mikä joskus muistuttaa sitä erehdyttävästi.

*

Hyvät naiset ja herrat! Nykyään puhutaan paljon ihmiskunnan luottamuskriisistä, kriisistä siinä luottamuksessa, jota ihmisyyteen on tähän asti vielä pantu; sitä voitaisiin kutsua myös paniikiksi, joka on astumassa sen varmuuden tilalle, että kykenemme hoitamaan asiamme vapaasti ja järkevästi. Emmekä saa pettää itseämme siinä, että nämä kaksi moraalista ja myös moraalis-taiteellista käsitettä, vapaus ja järki, jotka ovat tulleet meille ihmisarvon tunnusmerkkeinä saksalaisen maailmankansalaisuuden klassiselta kaudelta, eivät ole enää yhdeksännentoista vuosisadan puolivälistä tai vähän myöhemmästä lähtien olleet aivan terveitä. Ne ovat vähitellen joutuneet »pois kurssista«, eikä enää ole tiedetty, mitä niillä »tehdä«, ja niiden päästäminen kuihtumaan on ollut vähemmän niiden vastustajien kuin ystävien saavutus.

Meidän ei siis pidä myöskään kuvitella, että me tai meidän jälkeemme tulevat palaisimme näihin muuttumattomiin käsityksiin; meidän tehtävämme ja hengelle määrättyjen koettelemusten tarkoitus on pikemminkin – ja tämä on kunkin aikakauden niin harvoin ymmärretty tuskallisen toiveikas tehtävä – toteuttaa aina välttämätön, jopa erittäin toivottava siirtymä uuteen mahdollisimman vähäisin menetyksin! Ja sitäkin enemmän, koska oikeaan aikaan tapahtuva siirtymä säilyttäen muutettuihin ajatuksiin on laiminlyöty, tarvitaan tällaisessa toiminnassa auttavia käsityksiä siitä, mikä on totta, järkevää, merkityksellistä, viisasta ja siis vääristyneenä peilikuvana myös siitä, mikä on tyhmää. Mutta millainen tyhmyyden käsite tai osakäsite voidaan muodostaa, kun ymmärryksen ja viisauden käsitteet horjuvat? Pienenä esimerkkinä siitä, kuinka paljon näkemykset muuttuvat aikojen mukana, haluaisin vain mainita, että eräässä aikanaan hyvin tunnetussa psykiatrian oppikirjassa kysymys:
»Mitä oikeudenmukaisuus on?«
ja vastaus siihen:
»että toista rangaistaan!«
esitettiin heikkomielisyyden tapauksena, kun taas nykyään ne muodostavat paljon käsitellyn oikeuskäsityksen perustan. Pelkään siis, ettei vaatimattomimpiakaan esityksiä voida saattaa päätökseen vihjaamatta ainakin ytimeen, joka on riippumaton ajan muutoksista. Näin syntyy vielä muutamia kysymyksiä ja huomautuksia.

Minulla ei ole oikeutta esiintyä psykologina enkä haluakaan, mutta ainakin pikainen katsaus tähän tieteeseen lienee ensimmäinen asia, josta tapauksessamme toivotaan apua. Vanhempi psykologia erotti aistimuksen, tahdon, tunteen ja kuvittelukyvyn eli älykkyyden, ja sille oli selvää, että tyhmyys oli älykkyyden alhainen aste. Nykyinen psykologia on kuitenkin riisunut sielunkykyjen perustavan erottelun sen merkityksestä, tunnistanut sielun eri suoritusten keskinäisen riippuvuuden ja läpäisevyyden ja – tehnyt siten vastauksen kysymykseen, mitä tyhmyys psykologisesti merkitsee, paljon vähemmän yksinkertaiseksi.

Nykykäsityksenkin mukaan ymmärryssuorituksella on tietenkin ehdollinen itsenäisyys, mutta jopa rauhallisimmissa oloissa tarkkaavaisuus, käsityskyky, muisti ja muut, lähes kaikki ymmärrykseen kuuluva, ovat luultavasti riippuvaisia myös mielen ominaisuuksista; lisäksi niin kuohuvassa kuin henkistyneessä kokemuksessa tapahtuu toinen älykkyyden ja affektin läpäisy, joka on lähes purkamaton. Ja tämä vaikeus pitää ymmärrys ja tunne erillään älykkyyden käsitteessä heijastuu luonnollisesti myös tyhmyyden käsitteeseen; ja kun esimerkiksi lääketieteellinen psykologia kuvailee henkisesti heikkojen ihmisten ajattelua sanoilla köyhä, epätarkka, abstraktioon kykenemätön, epäselvä, hidas, helposti häiriintyvä, pinnallinen, yksipuolinen, jäykkä, mutkikas, yliliikkuva, hajanainen, voidaan vaivatta nähdä, että nämä ominaisuudet viittaavat osittain ymmärrykseen, osittain tunteeseen.

Voidaan siis sanoa: Tyhmyys ja viisaus riippuvat sekä ymmärryksestä että tunteesta; ja kumpi niistä painaa enemmän, onko esimerkiksi heikkomielisyydessä älykkyyden heikkous »etualalla« vai jonkun arvostetun moraalisen rigoristin kohdalla tunteen lamaantuminen, se jätettäköön asiantuntijoille, kun taas meidän maallikkojen on selvittävä hieman vapaammin.
Elämässä tyhmällä ihmisellä tarkoitetaan tavallisesti jotakuta, joka on »vähän heikko päästään«. Lisäksi on kuitenkin mitä erilaisimpia henkisiä ja sielullisia poikkeamia, jotka voivat niin estää, ristiin kytkeä ja johtaa harhaan jopa vahingoittumatonta synnynnäistä älykkyyttä, että kokonaisuus päätyy johonkin, jota varten kielellä on jälleen tarjolla vain sana tyhmyys. Tämä sana käsittää siis kaksi pohjimmiltaan hyvin erilaista lajia: rehellisen ja yksinkertaisen tyhmyyden sekä toisen, joka hieman paradoksaalisesti on jopa älykkyyden merkki. Ensimmäinen perustuu pikemminkin heikkoon ymmärrykseen, jälkimmäinen ymmärrykseen, joka on vain suhteessa johonkin liian heikko, ja tämä on ylivoimaisesti vaarallisempi.
Rehellinen tyhmyys on hieman hidas käsittämään, ja sillä on, kuten sanotaan, »pitkät johdot«. Se on köyhä mielikuvista ja sanoista ja kömpelö niiden käytössä.
Se suosii tavallista, koska se painuu toistuvuudellaan lujasti sen mieleen, eikä se kerran jotakin käsitettyään ole taipuvainen antamaan ottaa sitä niin nopeasti pois, analysoituttaa sitä tai itse saivarrella siitä. Siinä on ylipäätään paljon elämän punaisia poskia! Se on tosin usein epämääräinen ajattelussaan, ja sen ajatukset pysähtyvät helposti kokonaan uusien kokemusten edessä, mutta vastineeksi se pitää mielellään kiinni aistein koettavasta, jonka se ikään kuin voi laskea sormillaan. Sanalla sanoen se on rakas »kirkas tyhmyys«, ja ellei se joskus olisi myös niin herkkäuskoinen, epäselvä ja samalla niin mahdoton opettaa, että se voi ajaa epätoivoon, se olisi mitä viehättävin ilmiö.

En malta olla koristelematta tätä ilmiötä muutamilla esimerkeillä, jotka näyttävät sen myös muilta puolilta ja jotka olen ottanut Bleulerin psykiatrian oppikirjasta: Eräs heikkomielinen ilmaisee sen, minkä me kuittaisimme kaavalla »lääkäri sairasvuoteen äärellä«, sanoin:
»Mies, hän pitää toista kädestä, hän makaa vuoteessa, sitten siinä seisoo nunna.«
Se on maalaavan alkukantaisen ilmaisutapa!
Eräs ei aivan terävä palvelustyttö pitää huonona pilana, kun häntä vaaditaan luovuttamaan säästönsä kassaan, jossa ne tuottaisivat korkoa: Niin tyhmä ei kukaan olisi, että vielä maksaisi hänelle siitä, että säilyttää hänen rahojaan! hän vastaa; ja siinä ilmaistaan ritarillinen mielenlaatu, suhde rahaan, jonka nuoruudessani saattoi vielä yksittäistapauksissa havaita ylhäisissä vanhoissa ihmisissä!
Kolmannen heikkomielisen syyksi kirjataan lopulta oireena, että hän väittää kahden markan kolikon olevan vähemmän arvoinen kuin yhden markan kolikon ja kaksi puolikasta, sillä – näin kuuluu hänen perustelunsa – se täytyy vaihtaa, ja silloin saa liian vähän takaisin!
Toivon, etten ole tässä salissa ainoa heikkomielinen, joka yhtyy sydämestään tähän arvoteoriaan sellaisten ihmisten osalta, jotka eivät osaa olla tarkkoina vaihtaessaan!

Mutta palatakseni vielä kerran suhteeseen taiteeseen: Yksinkertainen tyhmyys on todella usein taiteilijatar. Sen sijaan että se vastaisi ärsykesanaan toisella sanalla, kuten joissakin kokeissa ennen oli hyvin tavallista, se vastaa heti kokonaisin lausein; ja sanottakoon mitä tahansa, näissä lauseissa on jotakin runoutta! Toistan muutamia tällaisia vastauksia ja mainitsen ensin ärsykesanan:

»Sytyttää: Leipuri sytyttää puut.
Talvi: Koostuu lumesta.
Isä: Hän heitti minut kerran portaita alas.
Häät: Ovat viihdyttämistä varten.
Puutarha: Puutarhassa on aina kaunis sää.
Uskonto: Kun mennään kirkkoon.
Kuka oli Wilhelm Tell: Häntä esitettiin metsässä; mukana oli naamioituneita naisia ja lapsia.
Kuka oli Pietari: Hän kiekui kolme kertaa.«

Tällaisten vastausten naiivius ja suuri ruumiillisuus, korkeampien mielikuvien korvaaminen yksinkertaisen tarinan kertomisella, tarpeettoman, olosuhteiden ja sivuseikkojen tärkeilevä kertominen, ja toisaalta taas lyhentävä tiivistys kuten Pietari-esimerkissä, ovat runouden ikivanhoja käytäntöjä; ja vaikka uskonkin, että niiden ylenmäärä, kuten nykyään on laajalti tapana, lähentää runoilijaa idioottiin, ei tämän runollisuuttakaan voida kiistää, ja se valaisee sitä, että idiootti voidaan runoudessa kuvata omituisella ilolla hänen henkeään kohtaan.

Tämän rehellisen tyhmyyden vastakohtana on nyt vaatelias korkeampi tyhmyys, todella aivan liian usein räikeässä ristiriidassa. Se ei ole niinkään älykkyyden puutetta kuin sen epäonnistumista siksi, että se vaatii itselleen suorituksia, jotka eivät sille kuulu; ja sillä voi olla kaikki heikon ymmärryksen huonot ominaisuudet, mutta lisäksi myös kaikki ne, jotka aiheuttaa epätasapainoinen, epämuotoinen, epätasaisesti liikkuva, lyhyesti sanoen mikä tahansa terveydestä poikkeava mieli.
Koska »standardisoituja« mieliä ei ole, tässä poikkeamassa ilmenee tarkemmin sanoen riittämätön yhteispeli tunteen yksipuolisuuksien ja niiden hillitsemiseen riittämättömän ymmärryksen välillä. Tämä korkeampi tyhmyys on varsinainen sivistyssairaus (mutta väärinkäsityksen torjumiseksi: se tarkoittaa sivistymättömyyttä, väärää sivistystä, virheellisesti muodostunutta sivistystä, sivistyksen aineksen ja voiman epäsuhtaa), ja sen kuvaaminen on lähes loputon tehtävä. Se ulottuu korkeimpaan henkisyyteen; sillä jos aito tyhmyys on hiljainen taiteilijatar, älykäs tyhmyys on se, mikä osallistuu hengenelämän liikkuvuuteen mutta ennen kaikkea sen epävakauteen ja tuloksettomuuteen. Kirjoitin siitä jo vuosia sitten: »Ei yksinkertaisesti ole yhtään merkittävää ajatusta, jota tyhmyys ei osaisi soveltaa; se liikkuu kaikkiin suuntiin ja voi pukeutua kaikkiin totuuden vaatteisiin. Totuudella sitä vastoin on kulloinkin vain yksi vaate ja yksi tie, ja se on aina alakynnessä.«

Tässä tarkoitettu tyhmyys ei ole mielisairaus, ja silti se on hengenvaarallisin, itse elämälle vaarallinen hengen sairaus.
Meidän kaikkien pitäisi varmasti jäljittää se jo itsessämme eikä tunnistaa sitä vasta sen suurista historiallisista purkauksista.

Mutta mistä se tunnistetaan? Ja mikä pettämätön polttomerkki siihen painetaan?! Psykiatria käyttää nykyään sitä koskevien tapausten pääasiallisena tunnusmerkkinä kyvyttömyyttä selviytyä elämässä, epäonnistumista kaikkien sen asettamien tehtävien edessä tai myös äkillisesti yhden tehtävän edessä, jossa sitä ei odottaisi. Myös kokeellisessa psykologiassa, joka käsittelee ennen kaikkea terveitä, tyhmyys määritellään samalla tavoin. »Tyhmäksi kutsumme käyttäytymistä, joka ei täytä suoritusta, jonka kaikki muut kuin henkilökohtaiset edellytykset ovat olemassa«, kirjoittaa erään tämän tieteen uusimman koulukunnan tunnettu edustaja. Tämä asialliseen käyttäytymiseen kykenevyyden eli kyvykkyyden tunnusmerkki ei jätä mitään toivomisen varaa klinikan tai apinakoeaseman yksiselitteisissä »tapauksissa«, mutta vapaana kulkevat »tapaukset« vaativat joitakin lisäyksiä, koska oikea tai väärä »suorituksen täyttäminen« ei ole niissä aina niin ilmeistä.

Ensinnäkin kyvyssä käyttäytyä aina niin kuin elinkelpoinen ihminen annetuissa olosuhteissa käyttäytyy piilee jo koko viisauden ja tyhmyyden korkeampi kaksiselitteisyys; sillä »asianmukainen«, »asiantunteva« käyttäytyminen voi käyttää asiaa henkilökohtaiseksi hyödyksi tai palvella sitä, ja se, joka tekee toista, pitää tavallisesti toisen tekijää tyhmänä. (Mutta lääketieteellisesti tyhmä on oikeastaan vain se, joka ei osaa kumpaakaan.)
Toiseksi ei voida myöskään kiistää, että epäasiallinen, jopa epätarkoituksenmukainen käyttäytyminen voi usein olla välttämätöntä; sillä objektiivisuus ja persoonattomuus, subjektiivisuus ja epäasiallisuus ovat sukua toisilleen, ja yhtä naurettavaa kuin huoleton subjektiivisuus on, yhtä mahdotonta elämälle, jopa ajattelulle, on tietenkin täysin objektiivinen käyttäytyminen. Molempien tasapainottaminen on jopa yksi kulttuurimme suurimmista vaikeuksista.

Ja lopuksi voitaisiin vielä huomauttaa, ettei kukaan toisinaan käyttäydy niin viisaasti kuin olisi tarpeen, että jokainen meistä siis on, ellei aina, ainakin ajoittain tyhmä. Siksi on myös erotettava toisistaan epäonnistuminen ja kyvyttömyys, satunnainen tai toiminnallinen ja pysyvä tai rakenteellinen tyhmyys, erehdys ja ymmärtämättömyys. Tämä kuuluu tärkeimpiin asioihin, koska elämän olosuhteet ovat nykyään niin vaikeasti hahmotettavia, niin vaikeita, niin sekavia, että yksilöiden satunnaisista tyhmyyksistä voi helposti syntyä kokonaisuuden rakenteellinen tyhmyys.

Näin havainto johtaa lopulta myös henkilökohtaisten ominaisuuksien alueen ulkopuolelle käsitykseen henkisistä vioista kärsivästä yhteiskunnasta. Sitä, mitä psykologisesti ja todellisesti tapahtuu yksilössä, ei tosin voida siirtää yhteisöihin, siis ei myöskään mielisairauksia ja tyhmyyttä; mutta nykyään voitaisiin monissa tapauksissa puhua »henkisten vikojen sosiaalisesta jäljittelystä«. Esimerkit siitä ovat varsin tungettelevia.

*

Näillä lisäyksillä psykologisen selityksen alue on tietenkin jälleen ylitetty. Se itse opettaa meille, että viisaalla ajattelulla on tiettyjä ominaisuuksia kuten selkeys, täsmällisyys, rikkaus, joustavuus lujuudesta huolimatta ja monia muita, joita voitaisiin luetella; ja että nämä ominaisuudet ovat osittain synnynnäisiä, osittain hankitaan omaksuttujen tietojen lisäksi myös eräänlaisena ajattelutaitona; merkitseväthän hyvä ymmärrys ja taitava pää jokseenkin samaa. Tässä ei tarvitse voittaa muuta kuin hitautta ja taipumusta, sitäkin voidaan harjoittaa, eikä koominen sana »ajatusurheilu« ilmaise lainkaan huonosti, mistä on kysymys.

»Älykkään« tyhmyyden vastapuolena ei sitä vastoin ole niinkään ymmärrys kuin henki ja, ellei sillä haluta tarkoittaa vain pientä tunnekasaa, myös mieli. Koska ajatukset ja tunteet liikkuvat yhdessä mutta myös koska niissä ilmaisee itseään sama ihminen, voidaan käsitteitä kuten ahtaus, avaruus, liikkuvuus, yksinkertaisuus ja uskollisuus soveltaa niin ajatteluun kuin tuntemiseen; ja vaikka siitä syntyvä yhteys ei vielä olisikaan täysin selvä, se riittää sanomaan, että myös ymmärrys kuuluu mieleen ja etteivät tunteemme ole irrallaan viisaudesta ja tyhmyydestä.

Tätä tyhmyyttä vastaan on toimittava esimerkillä ja kritiikillä.
Tässä esitetty käsitys poikkeaa tavallisesta mielipiteestä, joka ei suinkaan ole väärä mutta on äärimmäisen yksipuolinen ja jonka mukaan syvä, aito mieli ei tarvitsisi ymmärrystä, vaan ainoastaan saastuisi siitä.

Totuus on, että yksinkertaisissa ihmisissä tietyt arvokkaat ominaisuudet kuten uskollisuus, pysyvyys, tunteen puhtaus ja muut vastaavat tulevat esiin sekoittumattomina, mutta tekevät niin oikeastaan vain siksi, että muiden kilpailu on heikkoa; ja tämän rajatapauksen näimme aiemmin ystävällisesti myöntyvän heikkomielisyyden kuvassa. Mikään ei ole minusta kauempana kuin hyvän, kunniallisen mielen alentaminen näillä selityksillä – sen puuttumisella on jopa huomattava osuus korkeammassa tyhmyydessä! –, mutta vielä tärkeämpää on nykyään asettaa sen edelle merkityksellisen käsite, minkä tosin mainitsen enää vain täysin utopistisessa mielessä.

Merkityksellinen yhdistää siinä havaitsemamme totuuden luottamustamme nauttiviin tunteen ominaisuuksiin joksikin uudeksi, oivallukseksi mutta myös päätökseksi, virkistyneeksi pysyvyydeksi, joksikin, jolla on henkistä ja sielullista sisältöä ja joka »vaatii« meiltä tai muilta tiettyä käyttäytymistä; näin voitaisiin sanoa. Ja mikä tyhmyyden yhteydessä on tärkeintä: Merkityksellinen on kritiikin ulottuvissa niin ymmärryksen kuin tunteen puolelta. Merkityksellinen on myös tyhmyyden ja raakuuden yhteinen vastakohta, ja yleinen epäsuhta, jossa affektit nykyään murskaavat järjen sen sijaan että antaisivat sille siivet, sulaa merkityksen käsitteeseen. Riittää siitä, ehkä jo enemmän kuin voidaan puolustaa! Sillä jos vielä jotakin pitäisi lisätä, se voisi olla vain tämä: Kaikella sanotulla ei suinkaan ole vielä annettu varmaa tunnistus- ja erottamismerkkiä merkitykselliselle, eikä täysin riittävän antaminen liene helppoa.

Mutta juuri tämä johtaa meidät viimeiseen ja tärkeimpään keinoon tyhmyyttä vastaan: vaatimattomuuteen.

Toisinaan olemme kaikki tyhmiä; toisinaan meidän on myös toimittava sokeasti tai puolisokeasti, tai maailma pysähtyisi; ja jos joku haluaisi johtaa tyhmyyden vaaroista säännön »Pidättäydy kaikesta arvostelusta ja päätöksestä sellaisessa, mistä et ymmärrä tarpeeksi!«, jähmettyisimme! Mutta tämä tilanne, josta nykyään pidetään melkoista melua, muistuttaa sellaista, jonka olemme ymmärryksen alueella tunteneet jo kauan. Koska tietomme ja kykymme ovat epätäydellisiä, meidän on kaikissa tieteissä pohjimmiltaan arvioitava ennenaikaisesti; mutta ponnistelemme ja olemme oppineet pitämään tämän virheen tunnetuissa rajoissa ja korjaamaan sen tilaisuuden tullen, jolloin toimintaamme tulee jälleen oikeellisuutta.

Mikään ei oikeastaan puhu sitä vastaan, että tämä täsmällinen ja ylpeän nöyrä arviointi ja toiminta siirrettäisiin myös muille alueille; ja uskon, että päätös »Toimi niin hyvin kuin voit ja niin huonosti kuin sinun täytyy, ja pysy samalla tietoisena toimintasi virherajoista!« olisi jo puolimatka kohti lupaavaa elämänmuotoa.

Mutta näillä vihjauksilla olen jo jonkin aikaa ollut esitykseni lopussa; senhän oli, kuten suojakseni ennakoin, tarkoitus olla vain esitutkimus. Ja julistan itseni jalka rajalla kykenemättömäksi jatkamaan; sillä yksi askel sen kohdan yli, jossa pysähdymme, ja päätyisimme tyhmyyden alueelta, joka on teoriassakin vielä vaihteleva, viisauden valtakuntaan, autioon ja yleisesti vältettyyn seutuun.

Itävallan Werkbundin kutsusta pidetty esitelmä, esitetty Wienissä 11. maaliskuuta ja uudelleen 17. maaliskuuta 1937.