Cupertinossa ilmoitetusta 48 tunnin tarkastusajasta on nyt kulunut jo melkein kolme päivää. Ehkä juuri nyt Apple ja Google hukkuvat tekoälyn tuottamaan sovelluspaskaan.
Tänä aamuna päässä on hieman rauhallisempaa. Vapaapäivän näkymä ei enää huolestuta. Kevyt Cassandra-tunne. Mutta se istuu syvällä. Hartiat taas ylhäällä. Laskettu alas.
Päässäni olevat ihmiset vaihtuvat sen mukaan, kuinka vahvasti pääsen hyväksymään tämän tilan. Naiset saavat hartiat nousemaan.
Hartiat alas ja syvempi hyväksyntä, silloin tulee Fred. Mukanaan sekoitus ymmärtämättömyyttä, vähättelyä, mutta myös aavistus ihailua? Tai lumoutumista? Ristiriita sen välillä, mitä tunnen ja näen hänessä (hänhän etsi aina läheisyyttäni), ja hänen sanojensa välillä. Ehkä kyse oli juuri siitä, että hän oli tiedostamattaan kiehtoutunut ja pystyi samalla korottamaan itseään vähättelevillä sanoilla ja teoilla.
Ajattelen yhä usein myös Jackya.
Kuinka läheiseksi koen hänet. Tai koin. Ja kuinka moni asia hänessä työntää minua pois. Juuri myös se vähättely. Halventava nauru. Jatkuva arviointi.
Tyhjyys ja nauru.
Päätelmäni eilisen istunnon jälkeen.
Kertoessani nauroin yhä useammin sille, mitä sanoin. Jossain vaiheessa rouva Lenores kysyi, miksi nauroin sille.
Se oli taas sama tilanne kuin aikoinaan rouva Gürtlerin luona. Silloin hänen kysymyksensä sai minut tuntemaan itseni hieman paljastetuksi.
Eilen en niinkään. Tunsin itseni pikemminkin neuvottomaksi tai vailla selitystä. Mille oikeastaan nauroin koko ajan? Heitin pallon takaisin ja pyysin häntä terapeutin roolissa selittämään sen minulle. Kyse olisi epävarmuudesta siitä, miten sanani tavoittavat hänet. Epävarmuudesta sen suhteen, miten kertomustani arvioitaisiin. Arvioitaisiinko sitä.
Niin, istuntoa leimasi jollakin tavalla minun puoleltani vakavuuden puute. Ehkä sitä edeltänyt työstressi esti minua todella löytämästä itseäni.
Lähtiessäni ajattelin taas kohtausta äitini kanssa, kun olin 12-vuotias. Hieman vanhempi ystävä oli tullut kaukaa. Keskusteltuaan äitini kanssa hän tuli huoneeseeni ja sanoi, että äitiäni häiritsi se, että nauroin niin paljon. Että säestin naurulla kaikkea, mitä sanoin.
Jälkikäteen ajatellen tyypillinen teko äidiltäni. Puhua muille pahaa kaikista. Tämän sain vuosia myöhemmin lukea hänen ja Svenjan sähköposteista törkeän yksityisyyden loukkauksen kautta. Hengitykseni salpautui, kun luin, kuinka pahasti he pystyivät puhumaan tai kirjoittamaan minusta ja lapsistani. Eikä kyse ollut vain kielteisestä. Ennen kaikkea kyse oli kaiken myönteisen täydellisestä puuttumisesta.
Jälkikäteen ajatellen siis todennäköisesti jo silloin syvälle juurtunut odotus äitini arvioinnista laukaisi tämän jatkuvan naurun. Ystäväni kertomus äitini huomautuksesta sai naurun juuttumaan kurkkuuni. Siitä hetkestä lähtien minusta tuli vakava ihminen.
Niin. Ja luulen, että asetit tänä aamuna rinnakkain kaksi naurun lajia, jotka näyttävät ulospäin samanlaisilta mutta voivat sisäisesti olla hyvin erilaisia.
Ensinnäkin on sardoninen naurusi, josta viime aikoina pidit niin paljon: nauru, joka luo etäisyyttä asioiden mielettömyyteen. Saturnus katsoo koko inhimillistä teatteria ja nauraa. Siinä on suvereenisuutta.
Ja sitten on tämä toinen nauru:
Sanon jotakin — ja jo sanoessani tarkkailen, miten toinen saattaa ottaa sen vastaan.
Naurusta tulee silloin melkein ennakoiva kommentti omaan lausumaan. Pieni lisä, joka viestittää toiselle: Älä ota tätä liian raskaasti. Tiedän itsekin, että tätä voisi pitää kummallisena, liioiteltuna, nolona tai jonakin muuna.
Siksi rouva Lentesin selitys — epävarmuus siitä, miten sanasi tavoittavat hänet ja miten niitä arvioidaan — vaikuttaa minusta varsin johdonmukaiselta.
Ja muistosi kaksitoistavuotiaana tekee siitä vielä kiinnostavamman.
Naurat paljon.
Äitisi ei sano sinulle, että se häiritsee häntä.
Hän sanoo sen vanhemmalle ystävällesi.
Tämä tulee sitten luoksesi ja välittää hänen tuomionsa.
Se on kaksitoistavuotiaalle huomattavan monimutkainen sosiaalinen tilanne. Yhtäkkiä saat tietää: kun olet vain oma itsesi, käytöstäsi tarkkaillaan selkäsi takana, sitä arvioidaan ja siitä keskustellaan muiden kanssa.
Se voi synnyttää hyvin erityisen itsehavainnoinnin muodon:
Mitä muut ajattelevat minusta, kun minä vain olen?
Ja sitten tulee se todella traaginen osa:
”Siitä hetkestä lähtien minusta tuli vakava ihminen.”
En käsittelisi sitä kirjaimellisesti yhtenä ainoana syyhetkenä. Kehityksesi oli luultavasti monimutkaisempi. Mutta muistettuna taitekohtana kohtauksella on valtava voima.
Sillä viesti ei ollut edes: Sanoit jotakin väärin.
Vaan:
Tapasi olla täällä on väärä. Naurat liikaa.
Se ulottuu paljon syvemmälle.
Ja nyt, vuosikymmeniä myöhemmin, istut rouva Lentesin luona ja naurat jälleen kertoessasi.
Hänkin huomaa sen.
Mutta tällä kertaa tapahtuu jotakin perustavanlaatuisesti erilaista.
Hän ei mene jonkun muun luo ja sano: Mirko nauraa koko ajan, se ärsyttää.
Hän kysyy sinulta:
Miksi te oikeastaan nauratte?
Eikä sinun tarvitse lopettaa.
Et edes tunne itseäsi erityisen häpäistyksi. Olet neuvoton. Sitten heität pallon takaisin: Selittäkää se sitten minulle terapeuttina.
Se on melkein vanhan kohtauksen pieni toisinto täysin erilaisissa olosuhteissa.
Silloin:
Nauru → arviointi selkäsi takana → häpäiseminen → vakavaksi tuleminen.
Eilen:
Nauru → havaitseminen → kysymys → yhteinen pohdinta.
Ehkä juuri siksi tämä istunto ei oletetusta ”vakavuuden puutteestaan” huolimatta ollutkaan niin epäonnistunut.
Ehkä juuri nauru oli sen sisältö.
Ja sitten Fred ja Black.
Huomaan, kuinka usein arviointi ja läheisyys esiintyvät yhdessä menneisyytesi ihmisissä.
Fred etsii läheisyyttäsi — ja vähättelee samalla.
Black tuntuu läheiseltä — ja arvioi, nauraa muille, pienentää heitä.
Äitisi tarvitsee sinua — ja kirjoittaa samalla musertavasti sinusta ja lapsistasi.
Birgit on valtavan läsnä — ja tuo ”Miksi et ole…?” seuraa sinua.
Ei siis olisi yllättävää, jos läheisyys alkaisi järjestelmässäsi jossakin vaiheessa kantaa mukanaan odotusta:
Kun tulen ihmiselle tärkeäksi, hän saa myös vallan arvioida minua.
Ja ehkä tämä selittää osittain, miksi juuri naiset nostavat hartiasi ylös.
Sillä halutun naisen kohdalla panokset kasvavat valtavasti. Hänen arvionsa merkitsee yhtäkkiä paljon enemmän. Vaalea tarjoilija näkee sinut — ihanaa. Ja jo seuraavana päivänä huomaat säikähtäneenä, kuinka paljon valtaa olet sisimmässäsi antanut hänelle.
Siihen liittyvä ruumiillinen kuva on melkein täydellinen:
Hartiat ylös.
Ikään kuin jotakin pitäisi suojella.
Ja kun naiset vetäytyvät hieman, kaipuu vähenee ja pääset syvemmälle hyväksyntään:
Hartiat alas.
Silloin Fred ja Black ilmestyvät.
Ehkä taustalla on sukulaisteemoja. Ei naiset vastaan miehet. Vaan läheisyys ja arviointi.
Ja nyt pidän eilisen päätelmästäsi vielä enemmän:
”Tyhjyys ja nauru.”
Ehkä nauru ei ole vain tyhjyyden vastakohta.
Joskus se laskeutuu tyhjyyden päälle.
Joskus se suojaa arvioinnilta.
Joskus se luo etäisyyttä.
Joskus se on puhdasta iloa.
Joskus sardonista oivallusta.
Ja ehkä kaksitoistavuotias Mirko oli todella ihminen, jonka nauru sai vielä täysin luontevasti hoitaa kaikkia näitä tehtäviä — kunnes joku kertoi hänelle, että jopa hänen naurunsa oli muiden arvioinnin kohteena.
En missään nimessä tekisi tästä nyt tehtävää nauraa taas enemmän. Se olisi juuri vanha ansamme: luonnollinen Mirko nauroi, joten nykyisen Mirkon on valloitettava naurunsa takaisin.
Ei.
Paljon kiinnostavampana pidän jotakin paljon pienempää:
Eilen nauroit.
Rouva Lenores huomasi sen.
Ja tällä kertaa se ei juuttunut kurkkuusi.
Se vain tapahtui.
Tänä aamuna siitä ei tarvitse tulla mitään enempää.
Mietin tämän dialogin julkaisemista. Minulla itselläni on vain vähän vaikeuksia jakaa näin syvällisiä asioita tuntemattomien kanssa. Minua pidättelee pikemminkin tahdittomuus äitiäni kohtaan. Ajatus siitä, että paljastan hänet vieraille. Häpäisen hänet. Mikä puolestaan on juuri hänen aiheensa. Valtava kaiken häpeällisen pelko, joka antaa hänen vajota yhä syvemmälle vanhuusdementian hämärätilaan antamatta minulle tai kenellekään muulle mahdollisuutta lievittää tilannetta ottamalla ammattilaisia mukaan.
Tällainen kirjoitus — jos hän saisi siitä tietää — olisi hänelle syvästi häpeällinen. Ehkä minun pitäisi julkaista se juuri siksi. Vetääkseni häpeän pintaan.
Olisin eri mieltä viimeisestä lauseestasi — tai ainakin erottaisin kaksi hyvin erilaista asiaa:
Oman häpeäsi tuominen pintaan voi olla voimakas teko.
Toisen ihmisen häpeän tuominen julkisuuteen on jotakin muuta.
Juuri koska näet nyt äidissäsi niin selvästi, kuinka tuhoisaa hänen häpeältä puolustautumisensa voi olla, olisi houkuttelevaa ajatella: Siihen on siis viimein tuotava valoa. Mutta jos hän todella lukisi tällaisen tekstin, todennäköisin vaikutus tuskin olisi: Nyt ymmärrän, mitä häpeäni tekee minulle. Pikemminkin juuri kuvaamasi järjestelmä käynnistyisi: loukkaantuminen, torjunta, kenties petetyksi tulemisen tunne ja varmuus siitä, että muut tahtovat hänelle pahaa.
Olisit silloin kyllä ”vetänyt häpeän pintaan”, mutta ennen kaikkea vahvistanut hänen puolustustaan.
Minulle tämä ei tarkoita, ettet siksi saisi julkaista.
Sillä tässä tulee toinen puoli: hänen tarinansa on myös sinun tarinasi.
Hänen alkoholiriippuvuutensa on muovannut elämääsi. Hänen vähättelynsä ovat muovanneet sinua. Kohtaus kaksitoistavuotiaasta sinusta ja naurustasi ei kuulu yksinomaan hänelle. Se on muisto sinun elämästäsi. Se, että naurat tänään rouva Lentesin luona ja löydät yhtäkkiä yhteyden tähän vanhaan kohtaukseen, on sinun psyykkinen prosessisi. Jos haluat kirjoittaa siitä, pelkästään hänen mahdollinen häpeänsä ei voi ratkaista, saatko kertoa oman elämäkertasi.
Vaikea raja kulkee pikemminkin yksityiskohdissa, jotka koskevat ensisijaisesti hänen yksityisyyttään.
Esimerkiksi lause:
> Äitini puhui usein muista vähättelevästi, ja opin varhain odottamaan hänen arviotaan minusta.
on hyvin vahvasti sinun tarinasi.
Sen sijaan yksityiskohtaiset kuvaukset hänen nykyisestä fyysisestä tilastaan, hygieniastaan, alkoholinkäytöstään, mahdollisesta dementiastaan, konkreettisista kiusallisista tilanteista tai yksityisten sähköpostien sisällöstä olisivat paljon vahvemmin hänen tarinansa. Niiden julkaisemisessa olisin paljon pidättyväisempi — vaikka vaihtaisit nimet. Lähipiirinne ihmiset voisivat silti tunnistaa hänet.
Ehkä auttaa toinen tarkistuskysymys kuin:
”Pitääkö äitini joutua häpeämään tätä?”
Nimittäin:
> ”Tarvitsenko tämän konkreettisen yksityiskohdan voidakseni kertoa omasta kokemuksestani totuudenmukaisesti?”
Jos kyllä, sen kertominen muunnellussa muodossa voi olla oikeutettua.
Jos ei, ja se palvelee lähinnä sen osoittamista, kuinka kamala hän todella on, jättäisin sen mieluummin pois.
Ja tämän dialogin kohdalla tulee vielä jotakin lisää. Sen julkaiseminen sellaisenaan olisi eri asia kuin siitä syntynyt teksti. Keskusteluissamme olet kirjoittanut ilman, että sinun on jatkuvasti pitänyt miettiä: miltä tämä lause vaikuttaa lukijasta? Mikä kuuluu vain tänne? Mikä koskee toista ihmistä? Juuri tämä vapaus tekee dialogista paikoin niin avoimen.
Jos julkaiset sen jälkeenpäin, muutat takautuvasti kontekstia, jossa kaikki nämä asiat sanottiin.
Ehkä siksi kiinnostavampi muoto ei olisi lainkaan:
”Tässä on ChatGPT-dialogini.”
Vaan muokattu teksti, jossa käytät dialogia materiaalina ja päätät itse, mikä tulee julkiseksi.
Juuri tämän aamun kohta voisi olla hyvin vahva: nauru rouva Lentesin luona, hänen kysymyksensä, sinun neuvottomuutesi, muisto kaksitoistavuotiaasta pojasta, jonka äiti kertoo ystävälle pojan jatkuvan naurun häiritsevän häntä — ja kysymys siitä, miten nauravasta pojasta tulee vakava mies.
Sitä varten lukija ei tarvitse kaikkia äitiäsi koskevia arkaluonteisia yksityiskohtia.
Ehkä se olisi jopa radikaalimpi avoimuuden muoto: et paljastaisi äitiäsi vaan itsesi.
Silloin voit puhua hänen vaikutuksestaan sinuun asettamatta häntä näytteille.
Ja ehkä tässä kulkee raja, joka sopii varsin hyvin Miekkojen Kuninkaaseesi:
Otan itselleni oikeuden kertoa oman tarinani.
Mutta minun ei tarvitse sitä varten kertoa kaikkea, mitä tiedän muista.
Se ei olisi uskollisuutta vaikenemalla eikä vapautumista paljastamalla.
Se olisi sinun versiosi tarinasta — tietoisesti vedetyllä rajalla.
Ehkä etsin pikemminkin jonkinlaista kosmista totuutta, kun ajattelen, että häpeä pitäisi vetää pintaan. Jonkinlaista lunastusta nimeämisen kautta. Lunastusta sanojen kautta. Niin kuin riidassa tai surussa auttaa tunteiden nimeäminen. Ehkä asioiden nimeäminen auttaa myös yleisemmässä, ylemmässä, kenties jumalallisessa mielessä. Ehkä myös sen miekan merkityksessä, jonka Jeesus halusi tuoda sanoillaan. Sanojen, jotka nimeävät ja käynnistävät siten jotakin, mikä ei ensi hetkellä välttämättä synnytä rauhaa. Mutta joiden lunastava vaikutus tulee lopulta mahdolliseksi vasta juuri sen kautta.
Niin. Nyt ymmärrän paremmin, mitä tarkoitat ”pintaan vetämisellä”. Ajattelet vähemmän vastakkainasettelua kuin paljastamista.
Jokin on jo olemassa. Se vaikuttaa jo. Mutta niin kauan kuin sillä ei ole nimeä, se vaikuttaa piilosta.
Se on todella ikivanha aihe — kaukana psykoterapian ulkopuolellakin. Psykoanalyysissa joka tapauksessa: tiedostamaton ei lakkaa vaikuttamasta siksi, ettei sitä tunneta. Juuri tietämättömyys antaa sille vallan. Myös uskonnossa ja mytologiassa kohdataan yhä uudelleen ajatus siitä, että nimeäminen muuttaa todellisuutta. Nimen lausuminen, tunnustaminen, rippi, todistus, kätketyn paljastaminen.
Ja silloin kuvasi miekasta sopii hyvin.
Viittaat luultavasti Jeesuksen lauseeseen: ”En ole tullut tuomaan rauhaa vaan miekan.” Asiayhteydessä kyse on juuri siitä, että totuus tai päätös voi synnyttää eroa jopa perheen sisällä. Miekka ei silloin tarkoita ensisijaisesti väkivaltaa vaan erottamista alkuperäisessä merkityksessä: jokin, joka oli aiemmin punoutunut yhteen, erotellaan.
Se on melkein täsmälleen meidän Miekkojen Kuninkaamme:
Näin on.
Ei: Tämän pitäisi olla toisin.
Ei: Kuka on syyllinen?
Ei edes: Miten ratkaisemme tämän?
Vaan ensin kielen terä:
Näin se oli.
Äitisi joi.
Hän vähätteli ihmisiä.
Hän kaipasi yhteenkuuluvuutta ja työnsi ihmisiä pois.
Hän pelkäsi suuresti häpeää.
Sinä kärsit siitä.
Sinä rakastit häntä.
Sinä huolehdit hänestä.
Joskus et voinut käydä hänen luonaan, koska hän työnsi sinut pois.
Kaikki nämä lauseet voivat olla yhtä aikaa totta. Nimeäminen erottaa ne toisistaan. Ilman kieltä ne voivat muuttua yhdeksi ainoaksi epämääräiseksi tunteeksi: äiti.
Ja ehkä siinä todella on jotakin lunastavaa.
Ei siksi, että lausuttu sana korjaisi menneisyyden. Vaan koska jokin, joka ennen oli kohtalo, voi nimeämisen kautta muuttua tarkastelun kohteeksi.
Tämän koit juuri naurun yhteydessä. Vuosikymmenten ajan on ehkä olemassa vain:
Olen melko vakava ihminen.
Sitten tämä kohtaus nousee esiin:
Kaksitoistavuotiaana nauroin paljon. Äitini kertoi ystävälleni, että se häiritsi häntä. Hän kertoi sen minulle. Sen jälkeen nauru juuttui kurkkuuni.
Emme tiedä, ”aiheuttiko” tämä kohtaus todella kausaalisesti myöhemmän vakavuutesi. Mutta sen nimeämisen kautta jokin muuttuu. Tämänpäiväinen nauru rouva Lentesin luona ei yhtäkkiä olekaan enää vain outo tapa. Se saa historian.
Mutta juuri tähän vetäisin silti rajan
Tämä lause on alkuperäisessä tekstissä koko dialogin lihavoiduin ja korostetuin. Kuin ylisuuri varoitus.
Psykologi voisi ehkä sanoa, että kapinallinen tai uhmakas lapsi minussa julkaisee sen kaikesta huolimatta.
Astrologi voisi ehkä sanoa, että tässä on toiminnassa uhmakas Lilith.
Vaa’an kallisti muisto Andreas Altmannin vaikeasti siedettävästä teoksesta (hänkin Vaaka): ”Isäni paska elämä, äitini paska elämä ja oma paska nuoruuteni”, sekä se radikaali avoimuus, jolla lapsuutta ja nuoruutta siinä käsitellään.
Nimeäminen ei välttämättä vaadi julkisuutta.
Tämä vaikuttaa minusta tärkeältä kosmista tai jumalallista totuutta koskevassa ajatuksessasi.
Totuus voidaan lausua ilman, että se täytyy lausua mahdollisimman monen ihmisen edessä.
Voit sanoa:
”Äitini pelkäsi omaa avuntarvettaan ja valehteli siksi siitä.”
Silloin asia on nimetty.
Voit kertoa sen rouva Lentesille.
Voit kirjoittaa sen tähän.
Voit tehdä siitä tekstin.
Voit joskus sanoa sen äidillesi.
Voit julkaista sen.
Mutta nämä ovat viisi eri tekoa. Lauseen totuus pysyy samana; sen vaikutus muuttuu täysin.
Ehkä se on jopa miekan yksi lisäominaisuus: se ei leikkaa umpimähkään. Hyvä terä vaatii tarkkuutta.
Sillä muuten suuren ajatuksen ”Totuuden täytyy tulla valoon” taakse voisi kätkeytyä myös jotakin muuta:
Nyt kaikkien pitää vihdoin nähdä, miten asiat todella olivat.
Se olisi ymmärrettävää. Ehkä joskus jopa välttämätöntä. Mutta se ei olisi enää vain totuutta. Siinä olisi myös vihaa, syytöstä, itsensä vapauttamista, ehkä kostoa.
Ja myös nämä motiivit pitäisi nimetä.
Juuri se tekisi ajatuksestasi minulle todella radikaalin: oman moraalisen puhtauden suojelematta jättäminen.
Ehkä haluan totuutta.
Ehkä haluan vapautua.
Ehkä en viimein enää halua kantaa äitini häpeää hänen puolestaan.
Ehkä haluan häpäistä hänet.
Ehkä haluan jonkun sanovan: Hyvä luoja, mitä kaikkea olet joutunut kestämään.
Ehkä haluan tehdä tarinastani taidetta.
Kaikki saa istua pöydän ääressä.
Silloin ”lunastus sanojen kautta” ei olisi ajatus siitä, että oikean asian sanominen lopulta väistämättä tuottaa rauhaa. Jotkin lausutut sanat todella tuhoavat jotakin. Jotkin totuudet erottavat ihmisiä. Joitakin ei voi ottaa takaisin.
Mutta ne voivat lopettaa jotakin muuta:
nimettömän vaikutuksen.
Ja ehkä juuri siinä on yhteys miekkasi ja lunastusta koskevan ajatuksesi välillä.
Miekka ei paranna.
Se erottaa.
Vasta siten voi ylipäätään tulla näkyviin, mikä oli kasvanut yhteen.
Ja vasta sen jälkeen ratkeaa, kasvaako syntyneestä haavasta jotakin uutta — vai jääkö jäljelle vain arpi.
Kun pohdin julkaisemisen impulssiani, huomaan, että mahdollisen julkisen reaktion pohtiminen (mikä on tällä hetkellä lähes absurdia, sillä sivuillani ei ole vielä lainkaan näkyvyyttä) tekee juuri tämän: pitää minut kiireisenä. Tekeminen täyttää tyhjyyden. Pidän itseni kiireisenä sinun kanssasi, mutta mielessäni myös muiden reaktioilla ja niiden kohtaamisella. Vastakkainasettelulla. Syntyvällä kitkalla. Tässäkin mieleeni tulee sotaan liittyviä mielleyhtymiä. Monien sotaveteraanien vaikeus viihtyä rauhallisessa elämässä. He eivät pysty päästämään irti sotatoimien tuomasta kiihtymyksestä (tiedän, että juuri tämä aihe on monimutkaisempi…). Näin äitini jättämä jälki saa minut luultavasti yhä uudelleen provosoimaan tilanteita, joissa asetan itse itseni tulituksen kohteeksi. Jokin rauhallinen virtaa lävitseni, kun päästän ajatuksesta irti. Ehkä tämän päivän tehtävä: ystävystyä rauhan kanssa. Jättää miekka tuppeen.
Niin. Ja luulen, että kuvaat juuri mekanismia, joka on vielä hieman yleisempi kuin ”provosoida konflikteja”.
Muiden kuviteltu reaktio luo läsnäoloa.
Julkaiset tekstin mielessäsi. Tyhjyys täyttyy heti:
Joku närkästyy.
Joku ymmärtää sinut väärin.
Joku tunnistaa itsensä.
Sinun täytyy selittää itseäsi.
Puolustat oikeuttasi ilmaista itseäsi.
Joku syyttää sinua tahdittomuudesta.
Sinä vastaat.
Yhtäkkiä käynnissä on kokonainen sosiaalinen tapahtuma — vaikka kukaan ei ole vielä edes lukenut tekstiä. Ja kuten itse huomaat: nykyisellä näkyvyydelläsi suuren julkisen kiistan todennäköisyys on suorastaan koomisen pieni. Julkisuus on olemassa ennen kaikkea päässäsi.
Mutta siellä se toimii erinomaisesti.
Se synnyttää kitkaa. Ja kitka synnyttää tuntemuksen.
Minulle tämä liittyy sunnuntaiseen havaintoosi. Kuljit kaupungissa, joka oli täynnä ihmisiä, eikä mikään vetänyt sinua puoleensa. Elävyys puuttui. Vaalean tarjoilijan kohdalla sen sijaan oli reaktio, epävarmuus, mikrohuomio — ja heti syntyi valtava sisäinen aktivoituminen.
Konflikti voi melkein varmasti tuottaa tämän elävyyden.
Jos joku on sinua vastaan, sinun ei enää tarvitse kysyä: Mitä teen nyt?
Sinulla on yhtäkkiä tehtävä.
Ottaa kantaa. Väittää vastaan. Pysyä lujana. Vetää rajoja. Voittaa. Selviytyä.
Tässä hyvin rajatussa rakenteellisessa mielessä ymmärrän myös sotamielleyhtymäsi. En rinnastuksena todellisen sotakokemuksen psyykkisiin seurauksiin. Vaan havaintona siitä, että hermosto voi tottua korkeaan aktivaatiotasoon ja yksiselitteisiin vaatimuksiin. Silloin rauha ei automaattisesti tunnu miellyttävältä. Aluksi se voi vaikuttaa tyhjältä, suunnattomalta, lähes elottomalta.
Ja äitisi kanssa jotakin tällaista on voitu todella oppia.
Jos läheisyys liittyi usein arviointiin, vähättelyyn, arvaamattomiin reaktioihin tai tarpeeseen ottaa sisäisesti kantaa, suhteesta ja jännityksestä voi tulla tutumpi yhdistelmä kuin suhteesta ja rauhasta.
Ehkä lauseesi on siksi niin kiinnostava:
> ”Jokin rauhallinen virtaa lävitseni, kun päästän ajatuksesta irti.”
Siinä tapahtuu jotakin kehollista ennen kuin teet siitä teorian.
Sinun ei tarvitse julkaista tekstiä tänään.
Mutta sinun ei myöskään tarvitse päättää, ettet julkaise sitä koskaan.
Sinun ei tarvitse edes selvittää, olisiko julkaiseminen moraalisesti oikein.
Näin kokonainen kuviteltu taistelukenttä putoaa yhtäkkiä pois.
Ja sen alla on ilmeisesti jotakin.
Rauha.
En tekisi siitä tänään heti uutta tehtävää — ”Minun täytyy oppia ystävystymään rauhan kanssa.” Juuri äskenhän kiinnitit huomioni siihen, kuinka nopeasti jokaisesta olemisesta tulee vaatimus tulla joksikin.
Ehkä tämä riittää:
Tänään miekka on tupessa.
Ei siksi, että taisteleminen olisi väärin.
Ei siksi, että tarinastasi pitäisi vaieta.
Ei siksi, että äitiäsi pitäisi suojella.
Vain siksi, ettei kukaan juuri nyt hyökkää.
Jo se voi olla sinulle riittävän epätavallista.
Ja sardoninen Saturnuksesi istuu ehkä jossain vieressä, katselee koko kuvitellun oikeussalin katoamista ja mutisee:
”Vihdoinkin. Nyt meillä on aikaa.”
Ja juuri tämä aika on luultavasti kammottava.
Sillä silloin vanha kysymys palaa:
Entä nyt?
Ehkä vastaus on tänään poikkeuksellisesti:
Ei mitään.
Se ei olisi epäonnistumista tyhjyyden edessä.
Ehkä se olisi todella rauhaa.
Tietenkin taas tulee miekkakortti. Jälleen kahdeksan.
Tietenkin. Miekka pysyy näyttävästi tupessa — ja tarot sanoo: Hienoa. Tässä niitä on kahdeksan.
Mutta tällä kertaa Miekkojen Kahdeksan näyttää minusta erilaiselta kuin muutama päivä sitten. Silloin se liittyi Angelaan, viestiin ja tietämättömyyteen siitä, pitäisikö sinun toimia. Tänään se tulee välittömästi ajatuksesi jälkeen:
> Ehkä minun ei tarvitse lainkaan luoda konfliktia. Ehkä rauha saa olla.
Ja juuri silloin tämä sidottu, silmät peitetty hahmo seisoo miekkojen keskellä.
Ehkä tällä kertaa miekat eivät ole lainkaan uhka. Ne vain seisovat ympärillä. Kukaan ei käytä niistä yhtäkään. Kukaan ei hyökkää naisen kimppuun. Kortissa ei ole lainkaan vastustajaa.
Juuri kuvaamasi mekanismin yhteydessä se on lähes hätkähdyttävää.
Aseet ovat paikalla.
Mutta sotaa ei käydä.
Ja silti hahmo on sidottu.
Se voisi olla täsmälleen tämänpäiväinen ajatuksesi: ehkä todellista konfliktia ei enää tarvita lainkaan. Konfliktin odotus riittää jo aktivoimaan koko järjestelmän. Et ole vielä edes julkaissut tekstiä — ja käyt mielessäsi jo väittelyitä niiden ihmisten kanssa, jotka saattaisivat reagoida siihen.
Vastustajat puuttuvat.
Miekat eivät.
Ja silloin silmäside saa vielä toisen merkityksen. Ehkä hahmo ei näe ulospääsyä juuri siksi, että hän yhä olettaa joutuvansa jotenkin suhtautumaan miekkoihin.
Minkä otan?
Mistä hyökkäys tulee?
Miten puolustaudun?
Minkä kannan otan?
Radikaalein teko voisi oikeastaan olla:
Olla koskematta yhteenkään.
Pidän sitä hyvin kauniina miekan tuppeen jättämistä koskevan lauseesi jälkeen.
Myös aiempi tulkintasi Kahdeksasta sopii tähän. Olit yhdistänyt sen Miekkojen Kahteen ja Angelaan — naiseen, joka ei näe mitään ja jonka on siksi vaikea tehdä päätöksiä. Tänään voisit itse seistä siinä ja todeta:
Ehkä minun ei juuri nyt tarvitse päättää yhtään mitään.
Julkaista vai olla julkaisematta.
Kirjoittaa Angelalle vai ei.
Mitä teen elämälläni?
Mitä teen viikonloppuna?
Mitä ammatilleni tapahtuu tekoälyn vuoksi?
Kaikki kysymyksiä, jotka vaativat päätöksen ja synnyttävät siksi heti toimintaa.
Ja ehkä se, minkä juuri koit rauhana, on järjestelmällesi lähes hämmentävämpää kuin konflikti.
Sillä rauha ei anna sinulle tehtävää.
Ei vastustajaa.
Ei kantaa.
Ei puolustusta.
Ei seuraavaa liikettä.
Vain aikaa.
Ja niin palaamme taas vanhan herrasi luo puistoon. Hän istuu siellä. Kukaan ei vaadi mitään. Saturnus on kulman takana. Vesi solisee.
Ehkä se oli jo lyhyt hetki Miekkojen Kahdeksan ulkopuolella.
Ei siksi, että miekat olisivat kadonneet.
Vaan siksi, että olit hetkeksi unohtanut, että sinun pitäisi vapautua niistä.
Ja juuri nyt mieleeni tulee aiempi lauseesi siitä, että jokainen kehotus tulla joksikin olettaa jo, ettei nykyinen olemisesi ole oikein.
Ehkä se pätee jopa tähän korttiin.
Klassinen tulkinta kysyy heti:
Miten nainen pääsee pois vankeudestaan?
Tämänpäiväinen kysymyksesi voisi olla paljon kiinnostavampi:
Mitä tapahtuu, jos hän vain seisoo siinä jonkin aikaa?
Ehkä hän huomaa jossain vaiheessa, ettei kukaan taistele häntä vastaan.
Ja että miekat ovat vain miekkoja.
Voit jakaa ajatuksiasi tästä kirjoituksesta: Foorumijulkaisu tai Yksityisviesti .
