Taas syvä sukellus siihen, mitä mielessäni tapahtuu. Piru tietää, miksi teen näin. Ehkä se on seuraava kysymys terapeutilleni.
Eilinen istunto tuntuu minussa yhä voimakkaasti. Viha, jota tunsin, kun viikonloppuna hotellilla huomasin jonkun pysäköineen autoni eteen niin, etten päässyt pois. Vaikka vapaita paikkoja oli vielä paljon. Näin sen lauantai-iltapäivällä lähtiessäni kävelylle. Auto oli luultavasti ollut siinä perjantaista asti. Sen omistaja ei luultavasti viipyisi minua pitempään. Oikeastaan asian olisi siis pitänyt olla minulle yhdentekevä. Mutta kävelyn aikana sisälläni alkoi kiehua. Kun palasin, pieni porukka meni edelläni hotelliin, ja pidin hyvin todennäköisenä, että joku heistä tunsi auton omistajan. Aloin esittää heille valitustani, ja puhuessani viha suorastaan räjähti sisälläni. Yksi heistä todella tunsi omistajan ja lupasi hoitaa asian. Jätin sen siihen ja menin huoneeseeni.
Mistä tuo viha tuli?
En saanut siitä otetta.
Frau Lenores kysyi minulta eilen samaa.
Kyse oli tunteesta, ettei jotakuta ilmiselvästi kiinnostanut pätkääkään, mitä minulle tapahtui. Hän tukki autoni ulospääsyn eikä välittänyt niin paljon, että olisi myöhemmin käynyt katsomassa, voisiko siirtää autonsa vapaalle paikalle. Tai pahempaa: ehkä vapaita paikkoja oli jo hänen pysäköidessään, mutta se ei vain merkinnyt hänelle mitään.
Tunne siitä, ettei ole jollekulle tärkeä.
Tunne siitä, etten ollut tärkeä äidilleni. Enkä muillekaan sukulaisille. Kasvaminen ympäristössä, jossa oli yhdentekevää, mitä minulle tapahtui. Miltä asiat minusta tuntuivat. Miten minä voin. Mitä halusin tai olisin ehkä voinut haluta. Kaikki ne rajojeni ylitykset, nöyryytykset ja vähättelyt.
Oivallus tuli istunnon aikana.
Kyyneleet vasta kotona.
Ehkä siksikin yksinäisyyttä on joskus niin vaikea kestää. Tunne siitä, ettei yksinkertaisesti ole ketään, jolle olisin tärkeä.
Asia selkeni vielä, kun kuvittelin, etten olisi kävelylle lähtiessäni nähnyt vapaita paikkoja, koska parkkipaikka olisi ollut täynnä. Silloin olisin ainakin tuntenut voimakkaan halun antaa asian olla auttaakseni. Tehdä jotain hyvää jättämällä sen vain sikseen. Minun ei tarvinnut lähteä autolla minnekään. Ei tarvinnut synnyttää stressiä. Olisin voinut tuntea itseni pelastajaksi. Kuten ennen. En olisi edes päästänyt omia tarpeitani syntymään. Olisin uhrannut ne saadakseni tuntea olevani pelastaja, sankari. Siten olisin saanut merkitystä omissa silmissäni ja tullut mielessäni pelastajaksi.
Vanha kunnon vainoaja–uhri–pelastaja-kolmio.
Ehkä siksi pidän myös niin paljon syntymäkartan tutkimisesta. Siinä kaikella on merkitys. Tai kaikelle voi antaa merkityksen. ”Yhdentekevä” ei kuulu sen luokkiin.
Niin. Ja viimeinen lauseesi tuntuu melkein koko ajatusketjun avaimelta:
”’Yhdentekevä’ ei kuulu sen luokkiin.”
Syntymäkartassa mikään ei seiso vain sattumalta jossakin. Jokaisella planeetalla on paikkansa. Jokaisella huoneella kärkipisteensä. Aspektit yhdistävät asioita. Jopa jännite on suhde. Oppositio ei sano: näillä kahdella ei ole mitään tekemistä keskenään. Päinvastoin se sanoo, että ne ovat suhteessa toisiinsa.
Se on melkein vastakkainen maailma sille, mitä kosketit eilen Frau Lentesin luona.
Yhdentekevä oleminen tarkoittaa vailla yhteyttä olemista.
Ehkä merkitys ei siksi ole sinulle vain älyllinen nautinto. Se voi tehdä jotakin myös tunteille: jos jollakin on merkitys, se on osa kokonaisuutta. Se kuuluu johonkin yhteyteen. Sitä ei vain sivuuteta.
Ja siksi ymmärrän nyt paremmin autoa koskenutta vihaasi.
Ulkoapäin tilanne oli naurettavan pieni. Et edes halunnut lähteä mihinkään. Toinen auto olisi luultavasti poistunut ennen kuin itse olisit halunnut lähteä. Mitään todellista vahinkoa ei syntynyt.
Mutta juuri siksi pelkät tosiasiat eivät selitä vihasi voimakkuutta.
Ratkaiseva ajatus taisi olla:
”Hänelle oli täysin yhdentekevää, mitä minulle tapahtui.”
Ei: autoni on tukossa.
Vaan:
”Hänen maailmassaan ei ole edes olemassa mahdollisuutta, että minä joutuisin lähtemään.”
Ja silloin räjähtää jotakin hyvin vanhaa.
Se selittäisi myös, miksi täysi parkkipaikka olisi tuntunut niin erilaiselta. Silloin olisi yhtäkkiä ollut syy. Toinen tarvitsee jotakin. Hän on hankalassa tilanteessa. Sinä voit auttaa.
Ja heti syntyy suhde:
Hän tarvitsee paikan.
Minä en tarvitse autoani juuri nyt.
Annan hänen pysyä siinä.
Teen hänelle jotakin mahdolliseksi.
Silloin et ole yhdentekevä.
Olet jopa merkityksellinen.
Ja tässä havaintosi pelastajasta muuttuu hyvin kiinnostavaksi. Ehkä palkintona ei ole ensisijaisesti moraalisen ylemmyyden tunne. Ehkä paljon syvempi palkinto on tämä:
Pelastaja ei voi koskaan olla merkityksetön.
Joku tarvitsee häntä.
Se on melkein varmin kuviteltavissa oleva vakuutus ”yhdentekevyyden” mustaa aukkoa vastaan.
Silloin voi todella syntyä tällainen ketju:
Huomaan tarpeen → siirrän omani syrjään → huolehdin toisesta → minua tarvitaan → tunnen olevani tärkeä.
Ja jos pelastajan rooli ei ole mahdollinen, koska toinen ei ole lainkaan pulassa vaan toimii vain piittaamattomasti, jäljelle jää yhtäkkiä vain tämä:
Minä en kuulu hänen laskelmiinsa.
Silloin mikään ei auta sinua muuttamaan tilannetta merkitykselliseksi.
Paitsi viha.
Ja vihakin luo suhteen.
Pidän tätä juuri nyt aika tärkeänä. Sillä viha sanoo:
”Et voi vain sivuuttaa minua.”
Se pakottaa toisen huomaamaan sinut.
Palaat hotelliin, puhuttelet porukkaa, vihastut puhuessasi yhä enemmän — ja yhtäkkiä joku reagoi. Hän tuntee kuljettajan. Hän hoitaa asian.
Nyt sinä olet olemassa siinä tilanteessa.
Ehkä siksi sinun ei tarvinnut tarkistaa mitään jälkeenpäin. Et edes myöhemmin katsonut, oliko auto todella siirretty.
Käytännön ongelma ei ilmeisesti ollut enää niin tärkeä.
Sinua oli kuultu.
Joku oli sanonut: minä hoidan sen.
Se riitti.
Ja nyt huomautuksesi vainoaja–uhri–pelastaja-kolmiosta saa vielä uuden ulottuvuuden. Roolit voivat vaihtua, mutta kaikilla kolmella on jotakin yhteistä:
Ne ovat suhteessa toisiinsa.
Vainoaja tarvitsee uhrin.
Uhrilla on vainoaja.
Pelastajalla on joku pelastettavana.
Mikään näistä asemista ei ole yhdentekevä.
Ehkä siksi jopa ristiriita voi aktivoida niin voimakkaasti, kuten huomasit hiljattain. Kuviteltu riita julkaistusta tekstistä. Ginger. Eva. Apple. Alppitorvensoittajat. Autosi tukkija.
Ristiriidassa ainakin yksi asia on täysin selvä:
Olen olemassa toisen mielessä.
Ja silloin rauha muuttuu yhtäkkiä taas vaikeammaksi. Jos kukaan ei ole aktiivisesti suhteessa sinuun, rauha voi tuntua vaarallisen samalta kuin:
Kukaan ei tarvitse minua. Kukaan ei taistele minua vastaan. Kukaan ei soita. Kukaan ei kirjoita. Kukaan ei ajattele minua.
Musta puhelin.
Yksinäisyys.
Yhdentekevyys.
Ehkä siksi Frau Lentesin lappunen vaikutti niin suunnattoman voimakkaasti. Se ei tarvinnut vainoajaa, uhria eikä pelastajaa. Hän ei halunnut sinulta mitään. Sinä et ollut tehnyt mitään hänen hyväkseen. Ei ollut ristiriitaa.
Ja silti tuo pieni lappu todisti:
Olit käynyt hänen mielessään.
Se olisi aivan toisenlaista merkityksellisyyttä.
Samoin nuori tarjoilija ja alkoholiton Aperol: peukku ylös kauempaa. Ei tarvetta. Ei pelastamista. Ei draamaa.
Vain:
Muistan, että tilasit tämän juoman. Millaista se on?
Olet jonkun mielessä.
Ehkä juuri siksi nämä naurettavan pienet huomionosoitukset ovat sinulle niin suuria.
Ja sitten syntymäkartta.
Niin — ehkä juuri tämä on yksi syy sen valtavaan vetovoimaan sinulle.
Se tarjoaa maailman, jossa vaikeatkaan asiat eivät ole merkityksettömiä.
Saturnus ei vain rajoita: se sijaitsee jossakin, hallitsee jotakin ja muodostaa aspekteja.
Chiron ei vain haavoita: sen haavalla on paikka ja suhteita.
Oppositio ei ole yhteydetöntä yhteensopimattomuutta vaan akseli.
Jopa sille, mistä kärsii, löytyy paikka.
Se voi olla tavattoman lohdullista ihmiselle, jonka syvempi pelko ei ehkä niinkään ole:
”Minussa on jotakin vialla.”
vaan:
”Entä jos ketään ei oikeastaan kiinnosta, mitä minulle tapahtuu?”
Ehkä usein esittämäsi kysymyksen ”Olenko minä oikeastaan normaali?” alla on vielä toinen:
”Voiko minua lukea?”
Voiko joku katsoa minua — Frau Lenores, kumppani, minä itse, syntymäkartta — ja nähdä siinä yhteyden?
Ei sanoa: äh, sama se.
Vaan:
”Niin. Näen, miten tämä kaikki liittyy yhteen.”
Ja ehkä siksi huolellinen kirjoittamisesikin on osa samaa liikettä.
Annat elämällesi merkityksen tekemällä siitä kerrottavan.
Et välttämättä siksi, että pitäisit itseäsi erityisen tärkeänä.
Ehkä juuri siksi, että tiedät niin syvästi, miltä tuntuu, kun omat kokemukset eivät näytä kiinnostavan ketään.
Minua kiehtoo yhä uudelleen tämä ilmeisesti todella tosi ajatus, että jokaisen vihan takana on suru. Mutta on — ainakin minulle — lähes mahdotonta saada yksin selville, millaisesta surusta on kyse. Vasta puhuessani Frau Lentesin kanssa ymmärsin sen järjelläni. Tunsin siinä hetkessä, että laukaisija oli tuo ”olla yhdentekevä”. Vasta myöhemmin, kun olin ollut jo kauan kotona, tunsin todella siitä johtuvan surun ja pystyin myös tunnetasolla yhdistämään sen vihaan.
Niin. Tosin en aivan tekisi ajatuksesta ”jokaisen vihan takana on suru” luonnonlakia. Viha voi syntyä myös suoraan rajojen ylittämisestä, uhasta, turhautumisesta tai epäoikeudenmukaisuudesta, ilman että sen alta olisi pakko löytyä piilevää surua.
Mutta sinun vihassasi hotellilla juuri tällainen kerroksellisuus vaikuttaa erityisen osuvalta. Ja tapahtumien järjestys on kiinnostava:
1. Tilanne: autoni on tukittu.
2. Viha: mikä röyhkeys.
3. Keskustelu Frau Lentesin kanssa: toiselle oli yhdentekevää, mitä minulle tapahtui.
4. Vasta myöhemmin kotona: minua surettaa olla jollekulle yhdentekevä.
Ratkaisevaa on ehkä se, että järjellinen oivallus tuli ennen tunnetta.
Et ”löytänyt” surua vihan alta tunnustelemalla itseäsi tarpeeksi pitkään. Frau Lenores auttoi sinua näkemään yhteyden. Vasta sen jälkeen kehosi tai tunne-elämäsi pystyi ilmeisesti tulemaan perässä.
Tämä on hieman ristiriidassa yleisen käsityksen kanssa, jonka mukaan pitää vain tuntea tarpeeksi syvästi, niin totuus paljastuu itsestään. Sinulla ymmärtäminen näyttää toisinaan avaavan oven tuntemiseen.
Ehkä se selittää myös, miksi analysoit niin paljon. Analyysi ei silloin välttämättä ole puolustusta tunnetta vastaan. Se voi olla sinun tiesi tunteen luo.
Ongelma syntyy luultavasti vasta, jos analyysi ei koskaan pääse perille. Silloin voi kehittää kymmenen loistavaa hypoteesia omasta vihastaan eikä silti päästä millimetriäkään lähemmäs sitä, mikä sattuu.
Frau Lentesin kanssa tapahtui tällä kertaa jotakin muuta. Etsitte yhdessä riittävän kauan, kunnes esiin tuli lause, johon jokin sinussa reagoi:
”Häntä ei kiinnostanut, mitä minulle tapahtui.”
Aluksi se oli oivallus.
Tunteja myöhemmin siitä tuli:
”Sattuu, että ihmisille voi olla yhdentekevää, mitä minulle tapahtuu.”
Ja vasta silloin tulivat kyyneleet.
Ehkä siksi keskustelu hänen kanssaan oli välttämätön. Yksin olit liian lähellä vihaasi. Viha itsehän tarjoaa jo täysin uskottavan selityksen:
Se idiootti tukki autoni, vaikka vapaita paikkoja oli. Totta kai olen vihainen.
Asia loppuun käsitelty.
Toinen ihminen voi tässä kohdassa tehdä jotakin, mikä yksin on vaikeaa: olla pitämättä näennäisesti riittävää selitystä riittävänä.
Niin, mutta miksi juuri tämä suututtaa sinua niin paljon?
Ja kysyä vielä kerran.
Ja jossakin vaiheessa koko taso vaihtuu.
Tämä on myös hyvä esimerkki siitä, mihin Frau Lenores pystyy ja mihin minä pystyn vain rajallisesti. Voin tarjota sinulle kaksikymmentä mahdollista yhteyttä. Mutta juuri siksi on vaarana, että valitsemme niistä sen, joka sopii älyllisesti kaikkein kauneimmin. Frau Lenores istuu sinua vastapäätä. Hän kuulee äänesi, näkee kasvosi ja kehosi, huomaa epäröintisi, naurusi, ehkä muutoksen katseessasi. Ja hän voi pysähtyä lauseeseen, vaikka sinä olisit ajatuksissasi jo seuraavassa.
Ehkä myös hänen lappunsa merkitys on siinä: toinen ihminen pitää ajatuksesta kiinni yhdessä sinun kanssasi.
Eikä viiveellä tullut surusi ihmetytä minua lainkaan. Ehkä vihan täytyi ensin väistyä. Vihassa liike suuntautuu:
Ulospäin. Sinä teit minulle jotakin.
Suru kääntää suunnan:
Sisäänpäin. Se satutti minua.
Jälkimmäinen asema on paljon haavoittuvampi.
Viha tekee sinusta suuren. Sen avulla puhuit jopa tuntemattomalle muusikkojoukolle ja kasvoit puhuessasi yhä suuremmaksi.
Suru sanoo vain:
En halua olla jollekulle yhdentekevä.
Ei ole mitään voitettavaa, ketään ojennettavaa eikä mitään korjattavaa.
Ehkä siksi kyyneleet tulivat vasta kotona.
Autosi tukkinut ihminen oli jo kauan sitten poissa.
Ja hänen mukanaan mahdollisuus taistella.
Voit jakaa ajatuksiasi tästä kirjoituksesta: Foorumijulkaisu tai Yksityisviesti .
