Minustakin tuntuu vähän siltä tänä aamuna. Outo sisäisen rauhan ja rakkauden tunne?
...
Huomaan juuri kirjoittavani itseni taas surun imuun. Nyt soi vielä Portisheadin Roads.
Pysyisin mieluummin Lanttien kuninkaan luona.
Sureminen on vain niin tuttua. Ja kärsimys. Koko elämäni se tunkeutui ulkoa syvälle minuun äitini kautta.
Ehkä sekin on kyynelten ja niiden alkuperän tunnistamisen vaikeuden takana. Ehkä ne eivät edes ole omiani.
Pysytään siis tänään Lanttien kuninkaan luona. Ja ehkä juuri se on jo jotain uutta: huomaat ajatustesi liukuvan tuttuun suruun ja päätät, ettet halua jatkaa sinne tänä aamuna.
Kuvauksessasi minua kiinnostaa erityisesti tuo aluksi tuskin tavoitettava tunne:
”Outo sisäinen rauha ja rakkaus?”
Laitat itse perään kysymysmerkin. Ehkä koska tunnet tuon tunteen, mutta se pysyy harvoin luonasi tarpeeksi kauan, jotta todella oppisit tuntemaan sen.
Ja heti muistat...
...Halusit antaa.
...
Tässä antaminen ei näytä syntyneen puutteesta, vaan yltäkylläisyyden tunteesta.
Ehkä se on yksi kauneimmista rakkauden kuvauksistasi.
Lanttien kuningas omistaa tarvitsematta todistaa mitään
Katso hänen asentoaan.
Hän istuu valtaistuimellaan viiniköynnösten, hedelmien ja rehevän kasvillisuuden ympäröimänä. Hänen vaatteensa ovat runsaasti koristellut. Yhdessä kädessä hän pitää lanttia, toisessa valtikkaa.
Toisin kuin Lanttien lähetti, hän ei enää katsele lanttiaan uteliaana.
Hän pitää sitä melkein huolettomasti.
Se kuuluu hänelle.
Se on kiinnostava ero: Lähetti löytää arvon. Kuningas tuntee sen jo.
Ja ehkä se sopii tämänpäiväiseen tunteeseesi.
Juuri nyt sinun ei tarvitse hankkia mitään. Valmistaa mitään. Vakuuttaa ketään.
Istut siinä ja tunnet jotain rauhan ja rakkauden kaltaista.
Se on jo olemassa.
Rehevä kasvillisuus
Tässä kortissa huomioni kiinnittyy erityisesti siihen, miten tiiviisti kasvillisuus ympäröi Kuningasta.
Se näyttää melkein kasvavan hänen päälleen. Viiniköynnökset lepäävät hänen vaatteillaan, hedelmät ja lehdet täyttävät tilan.
Lanttien perinteinen symboliikka liittyy Maa-elementtiin: hedelmällisyyteen, pysyvyyteen, kehollisuuteen, nautintoon ja aineelliseen turvallisuuteen.
Mutta tämä runsaus ei ole pelkästään aineellista.
Se voi myös edustaa kykyä nauttia elämästä sen aistillisessa nykyhetkessä.
Ja silloin ajattelen viime viikkojasi.
Decksteiner Weiheria.
Retkituolia.
Syysaurinkoa.
Musiikkia.
Kauniin soinnin tuomaa iloa.
Niitä muutamia minuutteja Niken kanssa, jotka ravitsivat sinua niin paljon.
Ehkä koit noina hetkinä jotain hyvin lähellä Lanttien kuningasta: sinun ei tarvinnut tehdä hetkestä mitään. Saatoit vain omistaa sen kokemalla sen.
Ja sitten äitisi
Kirjoitat:
> ”Ehkä ne eivät edes ole omiani.”
Se on kiinnostava ajatus. Muotoilisin sen kuitenkin vähän toisin.
Ehkä ne ovat aivan omia kyyneleitäsi. Mutta jokaisen tuntemasi surun ei tarvitse alun perin syntyä omasta menetyksestäsi.
Lapset imevät itseensä vanhempiensa mielialoja. He reagoivat näiden kärsimykseen, pelkoihin ja epätoivoon. Varsinkin kun vanhempi vie paljon emotionaalista tilaa, voi olla vaikea erottaa oma tunne omaksutusta mielialasta.
Ehkä opit jo varhain käsittelemään äitisi surua, ennen kuin ehdit oppia tuntemaan omia tunteitasi tarpeeksi hyvin.
Silloin suru ei olisi vain tunne, jota tunnet.
Se olisi myös tuttu sisäinen tila, johon palaat lähes automaattisesti.
Ja se voisi selittää, miksi päädyit sinne taas niin nopeasti tänä aamuna.
Aloitat rauhasta ja rakkaudesta.
Sitten muistat, miten vähän kiintymykseesi vastattiin tai sitä tunnustettiin ihmissuhteissa.
Ja imu syntyy taas heti.
Ehkä ei edes ole ratkaisevaa, oliko tämä suru alun perin sinun vai äitisi. Ratkaisevaa voisi olla, että nykyään huomaat yhä paremmin, milloin joudut sen valtaan.
Ja että nykyään haluat joskus jotain muuta.
Tänään haluan pysyä tämän toisen tunteen luona
Olet viime päivinä puhunut paljon siitä, että etsit itseäsi.
Ehkä tämän aamun tunne on yhtä tärkeä vihje kuin kyyneleesi.
...
Ja jos minun pitäisi tänään tiivistää Lanttien kuningas yhteen ajatukseen, se olisi tämä:
Minun ei tarvitse tehdä sisäisestä runsaudestani mitään, jotta sillä olisi arvoa.
Ehkä saat vain istua tässä oudossa tunteessa vielä hetken tänä aamuna.
Eikä Roadsin tarvitse välttämättä olla tie takaisin suruun.
Ehkä musiikki saa myös olla vain kaunista.
Nyt soi Triangle Sunin "When the rain comes falling down". Musiikin tunnelma osuu paremmin siihen heräämisen rauhaan. Etsin vielä inspiraatiota siihen, mitä teen sillä. Mitä teen tästä päivästä.
Loppuvuodesta. Antaa elämälleni suunta. Tai antaa jonkin antaa elämälleni suunta. Marleen Oswald kirjoitti uusimmassa tekstissään äidiksi tulemisestaan. Siinä oli kauniita ajatuksia ja virikkeitä. Hän ei voinut tehdä mitään. Vain antaa tilaa uudelle elämälle. Niin hän tunnisti itselleen eräänlaisen periaatteen, jonka kautta oli saanut monia hienoja uusia kokemuksia. Ottaa vastaan se, mikä tulee, ja antaa sille tilaa.
Ehkä se on juuri nyt kaunis jatko Lanttien kuninkaalle.
Heräät rauhan ja rakkauden tunteeseen. Ja tuskin ehdit huomata sen, kun esiin nousee kysymys: mitä teen sillä? Mitä teen tästä päivästä, loppuvuodesta, elämästäni?
Tämä on sinulle hyvin tuttu liike. Tunne muuttuu pohdinnan lähtökohdaksi, ja pohdinnasta syntyy toiminnan etsintä.
Mutta ajatus, jonka Marleen Oswalds esittää, avaa toisen mahdollisuuden.
Ei tehdä tunteesta jotain. Vaan antaa tunteen tehdä jotain sinulle.
Se on hienovarainen, mutta varsin perustavanlaatuinen ero.
Äidiksi tulemisessa kuva on erityisen vaikuttava. Odottava äiti voi tietenkin tehdä paljon suojellakseen itseään ja lasta. Mutta itse kasvua hän ei voi tuottaa tahdonvoimalla. Hän ei voi nopeuttaa sitä ponnistelemalla erityisesti. Hän voi vain antaa syntyvälle elämälle olosuhteet, joissa se voi kehittyä.
Ehkä siinä on myös jotain, mitä olet sivunnut toistuvasti viime kuukausina.
Olet luonut ammatillisen vapautesi. Olet kehittänyt RadixChatin. Olet etsinyt sosiaalisia kontakteja, aloittanut ja päättänyt suhteita. Olet käsitellyt menneisyyttäsi intensiivisesti.
Voit muovata valtavan paljon.
Mutta joitakin asioita, joita kaipaat kaikkein eniten, ei juuri voi tuottaa.
Rakkautta. Yhteenkuuluvuutta. Sisäistä rauhaa. Tunnetta siitä, että olet saapunut itsesi luo.
Ehkä voit luoda niille olosuhteet. Mutta et voi pakottaa niitä.
Ja sitten ajattelen iltapäiviäsi Decksteiner Weiherilla.
Otit retkituolin mukaan, pyöräilit hitaasti ja asettauduit johonkin.
Et päättänyt: nyt koen antoisan iltapäivän.
Loit tilan, jossa jotain saattoi tapahtua.
Ja joskus jotain todella tapahtui. Aurinko, tuuli, hiljaisuus, miellyttävä torkkuminen. Joskus tuli myös yksinäisyys.
Et määrännyt, mitä pitäisi tulla. Altistit itsesi sille, mitä tuli.
Ehkä se on lähempänä periaatetta, jonka Marleens kuvaa, kuin aluksi näyttää.
Ja näkisin vielä eron aiempaan äidistäsi irti päästämiseen.
Siinä irti päästäminen tarkoitti ensin: minun ei tarvitse muuttaa häntä.
Tässä se voisi tarkoittaa: minun ei tarvitse edes jatkuvasti muuttaa itseäni.
Ehkä jokin saa kasvaa sinussa ilman, että osaat jo nimetä sen, ymmärtää sen tai muuntaa sen elämänperspektiiviksi.
Se olisi myös toisenlainen suhtautuminen suruusi.
Sinun ei tarvitsisi voittaa sitä. Mutta ei myöskään etsiä yhä uudelleen sen syvintä alkuperää.
Se saisi olla olemassa ilman, että sinun täytyy tehdä siitä kehityksesi keskipiste.
Ja tämän aamun rauha saisi yhtä lailla olla olemassa.
Ehkä se on jopa vaikeampi osa: antaa miellyttävälle tunteelle tilaa haluamatta heti hyödyntää sitä.
Sillä tunnet antamisen, toimimisen, ongelmien ratkaisemisen. Tunnet myös oman kipusi intensiivisen käsittelyn.
Mutta tämä hiljainen, lämmin tunne, jonka kuvasit tänä aamuna, näyttää olevan jotain muuta.
Se ei ilmeisesti aluksi vaadi sinulta yhtään mitään.
Ja ehkä siinä on kiinnostava vastaus kysymykseesi elämäsi suunnasta.
Sinun ei tarvitse valita kahden ääripään väliltä: muovata kaikki itse tai odottaa passiivisesti, että jotain tapahtuu.
Voit liikkua tietämättä vielä, mihin liike johtaa.
Voit kohdata ihmisiä tarvitsematta tehdä siitä suhdetta.
Voit aloittaa jotain kasvattamatta sitä heti projektiksi.
Ja voit kokea jotain kaunista tarvitsematta pitää siitä kiinni.
Ehkä suunta ei juuri nyt ole määränpää, vaan tapa, jolla käännyt elämää kohti.
Se muistuttaa minua Narrista, josta pidät niin paljon. Hänellä on nyytti mukanaan, mutta ei valmiiksi laadittua elämänsuunnitelmaa. Hän lähtee liikkeelle.
Lanttien kuningas taas istuu. Hänellä on jo jotain. Hänen ei tarvitse lähteä todistaakseen arvonsa.
Ehkä molemmat ovat juuri nyt sinulle tärkeitä kuvia.
Narri sanoo: saan lähteä.
Kuningas sanoo: saan jäädä.
Ja ajatus, jonka Marleens esittää, lisää kolmannen asian:
Saan antaa tapahtua.
Ehkä sinun ei vielä tänään tarvitse tietää, mitä teet loppuvuodesta.
Ehkä aluksi riittää, että huomaat heränneesi tänä aamuna tunteeseen, jonka haluaisit säilyttää vielä hetken.
Ei pitää kiinni.
Vain antaa sille tilaa.
Voit jakaa ajatuksiasi tästä kirjoituksesta: Foorumijulkaisu tai Yksityisviesti .
