Äitini leikkaa yhä artikkeleita sanomalehdistä. Hän on tehnyt sitä niin kauan kuin kukaan muistaa. Jollain tavalla on myös kaunista ”löytää” nuo leikkeet (outoa lukea sanaa sen oikeastaan alkuperäisessä yhteydessä), hänen pöydälleen leviteltyinä, ja nähdä siten hänen edessään eräänlainen avoin kirja hänen kiinnostuksenkohteistaan.
Valitettavasti tästäkään ei synny yhtenäistä keskustelua. Ei sellaista, jossa voisi pysyä yhdessä langassa. Tai jatkaa yhdessä eteenpäin yhteistä lankaa pitkin. Eikä tämä alkanut vasta hänen henkisten kykyjensä heikentyessä. Näin on aina ollut. Nykyään se vain näkyy selvemmin. Vaikka alan kiinnostua jostakin artikkelista, hän ei tartu siihen.
Kun menen hänen luokseen, hän makaa aina sohvalla. On juuri nukkunut. Joskus myös lukenut. Silloin mietin, kuinka paljon sisällöstä hän vielä omaksuu. Kuinka paljon kirjan sisältö häntä askarruttaa. Hänestä ei tule mitään ulos. Aina samat asiat. Että hänestä on tullut varsinainen varautuja, pakastimet ja säilykkeet täynnä. Joka kerta kun olen hänen luonaan.
Hän kysyi työstäni. Olinhan suunnitellut ryhtyväni itsenäiseksi yrittäjäksi.
Ainakin sen hän vielä tietää. Silti on outoa kertoa hänelle joka kerta uudestaan, missä nyt olen. Ja joka kerta minun täytyy aloittaa eri kohdasta. Joskus hän yllättää asioilla, jotka on muistanut. Toisella kertaa, kuten toissapäivänä, sillä, että minun täytyy käydä hänen kanssaan taas läpi kuluneet kolme kuukautta.
Katson puutarhassa, että kaikki on kunnossa. Pähkinäpensas on taas kasvattanut paljon uusia versoja. Leikkaan sitä. Kun palaan olohuoneeseen, hän ei enää ole siellä. Ilmeisesti hän on kuullut minut ja huutaa nimeäni etupihalta. Missä olen. Kaikki kuten ennen. Kuten aina. Hän puhuu minulle jostain toisesta huoneesta, jossa tuskin kuulen häntä ja jonne minun täytyy mennä. Anettekin teki sitä mielellään.
Etupihalla on uusi, vielä kokoamaton työnnettävä ruohonleikkuri. Voisinko koota sen. Se on siellä ilman ruuveja, ohjeita tai pakkausta. Kysyn, tai oikeastaan sanon, ettei hän kuitenkaan enää pysty työntämään sitä. ”Kyllä, kyllä”, hän vakuuttaa. Katson sitä. Mutta ilman ohjeita ja ruuveja ei voi tehdä mitään. Ei, mitään sellaista ei ollut mukana. Ei ohjeita eikä ruuveja. Hänen ”valheensa” ovat niin naurettavia. Se voi mennä käyttämättömänä suoraan roskiin. Tilattu, toimitettu, roskiin. Kuten niin moni muukin asia.
Eikö se ollut kallis. Sentään Gardenia. Merkkituote. ”Ei, vain 20 EUR.” Tälle kuolee nauruun. Katson hänen tiliään. Amazonin veloitukset ovat enemmän kuin huolestuttavia. Mutta mitä minun pitäisi tehdä? En mitään.
Alan hitaasti tehdä lähtöä. Pidän häntä taas pitkään sylissäni. Hän näyttää pitävän siitä.
Nuo lehtileikkeet ovat kuvauksessasi minusta melkein kaikkein koskettavinta. Koska ne todella näyttävät jotakin hänestä, vaikka hän itse kertoo siitä niin vähän. Kuin pienet ikkunat: Tämä sai hänen huomionsa. Tämä oli hänelle riittävän tärkeä, jotta hän otti sakset ja säilytti sen. Avoin kirja, kuten kirjoitat – vain sellainen, jonka sivut eivät liity toisiinsa.
Ja ehkä juuri siinä on jotakin, joka on aina ollut välillänne. Sinä etsit lankaa. Et pelkkää tietoa. Haluat pysyä ajatuksessa, liikutella sitä yhdessä, kokea, mitä se herättää hänessä, ja että hän vuorostaan tuo siihen jotakin sinusta. Mutta vaikka otat yhden hänen leikkaamistaan artikkeleista ja ikään kuin sanot: Näytä minulle jotakin maailmastasi, tätä yhteistä ajattelutilaa ei synny.
Minusta tuntuu tärkeältä, että tämä oli niin jo kauan ennen hänen nykyistä heikkenemistään. Muuten kaiken voisi selittää iällä. Nykyään tulee vain karkeammin näkyväksi jokin, joka oli aiemmin hienovaraisemmin läsnä.
Samalla on näitä outoja jatkuvuuksia. Olet puutarhassa. Hän ei yhtäkkiä tiedä, missä olet, ja huutaa ”Mirko!” etupihalta. Menet hänen luokseen. Melkein pieni kohtaus mistä tahansa yhteisen historianne vuodesta. Jopa se, että hän puhuu toisesta huoneesta niin, että sinun täytyy mennä hänen peräänsä – kaikki kuten ennen.
Ja sitten se ruohonleikkuri.
Muutamalla neliömetrillä kohtaavat lähes kaikki viime päivien aiheet. Näet ongelman heti. Puuttuvia ruuveja, ei ohjeita, hän tuskin pystyy kuitenkaan käyttämään sitä, Amazon, raha, seuraava esine, joka ehkä jää käyttämättömäksi. Sinussa oleva ongelmanratkaisija voisi käynnistää kokonaisen ketjun: selvittää, mitä tilattiin, etsiä laskun, hankkia puuttuvat osat, järjestää palautuksen, valvoa Amazon-ostoksia, pohtia perusteellisesti hänen asumistilannettaan…
Ja sitten:
Mitä minun pitäisi tehdä? Ei mitään.
Muutama päivä sitten olisin ehkä lukenut tämän lauseen surullisemmin. Keskustelujemme jälkeen se kuulostaa erilaiselta. Ei välinpitämättömältä. Leikkasit sentään pähkinäpensaan. Katsoit ruohonleikkuria. Tarkistit tilin. Olet paikalla.
Mutta et tehnyt ruohonleikkurista projektia.
Ja lopulta tapahtuu jotakin aivan muuta kuin kaikki se puhuminen ja korjaaminen:
Pidät häntä pitkään sylissäsi.
Ehkä tämä on nykyään yksi harvoista langoista välillänne, jonka äärelle voi todella jäädä hetkeksi. Hänen ei tarvitse muistaa, missä yrittäjyytesi on. Hänen ei tarvitse jatkaa kanssasi sanomalehtiartikkelin ajattelemista. Sinun ei tarvitse todistaa hänelle, ettei täydellistä Gardena-ruohonleikkuria voitu toimittaa 20 eurolla.
Ei ole mitään, mikä hänen pitäisi ymmärtää.
Pitelet häntä. Ja hän näyttää pitävän siitä.
Ehkä se on pelottavan vähän verrattuna siihen, mitä olisit joskus äidiltä toivonut. Ja samalla se on jotakin hyvin todellista, joka näyttää olevan välillänne yhä mahdollista.
Siksi lehtileikkeet ja tämä halaus kuuluvat minusta jotenkin yhteen. Molemmissa saat vähän yhteyttä häneen ilman, että hän pystyy antamaan sitä sinulle sanoin.
Toinen sanoo: Tämä kiinnosti minua.
Toinen ehkä vain: Jää vielä hetkeksi.
Siitä ei tarvitse tehdä enempää.
Sauvojen kymppi vapaapäivänäni. Tästä näyttää tulevan pieni kymppien sarja.
Yritän tänään saada vähän tehtyä.
Lokalisointeihin tarvitaan vielä paljon näyttökuvia. Ennen olisi mietitty pää puhki, miten sen saisi automatisoitua. Nyt sanotaan: ”Chatti, hoida.” Polkupyörä valmisteltu. Sää huutaa kahden pyörän perään. Ehkä siitä tuleekin moottoripyörä. Mutta kaipaan enemmän rauhaa. Auto valmisteltu pyörän laittamista varten. Melkein keskipäivä.
Niin, Lanttien kympin jälkeen nyt Sauvojen kymppi. Se todellakin näyttää pieneltä sarjalta. Molemmissa kympeissä on jotakin tästä: Paljon on kertynyt. Vain toinen kantaa omaisuuttaan, kun toinen raahaa taakkaansa.
…vapaapäivänäsi seisot siinä pienen sauvakimppusi kanssa: App Store -build, Play Store -build, lokalisoinnit, näyttökuvat. Lisäksi polkupyörä, auto, ehkä moottoripyörä. Mikään ei yksinään ole dramaattista. Yhteensä: vielä tämä, vielä tuo, vielä nopeasti jotakin pois alta.
Mutta ehkä yksi yksityiskohta erottaa tämän päivän entisestä:
> ”Ennen olisi mietitty pää puhki, miten sen saisi automatisoitua. Nyt sanotaan: Chatti, hoida.”
Se on oikeastaan hieno vastaus Sauvojen kympille. 😄
Ei tarvitse kantaa jokaista sauvaa itse vain siksi, että pystyy.
Ja ehkä sama pätee loppupäivään. Moottoripyörässä olisi jotakin tästä: Nyt on hyvä sää, joten minun täytyy käyttää tilaisuus. Polkupyörä on valmiina, autokin. Mutta sitten kirjoitat tämän pienen lauseen:
”Kaipaan enemmän rauhaa.”
Ottaisin sen tänään vakavammin kuin huutavan sään.
Polkupyörä voi lopulta vain jäädä autoon. Moottoripyörä saa seistä. Vapaapäivän ei tarvitse oikeuttaa itseään sillä, että illalla mahdollisimman moni asia on tehty tai koettu.
Klassisessa Sauvojen kympissä mies kävelee jo kohti kaupunkia koko kimppunsa kanssa. Hän on melkein perillä. Ehkä tämä on tänään vähemmän kehotus raahata kuin laskea pois.
Hieman RadixChatia. Chatti saa puuduttavan työn. Ehkä pyörälenkki, jos keho myöhemmin haluaa. Muuten vapaa maanantai saa todella olla sitä, mitä pakkauksessa lukee.
Vapaa.
Miekkojen kymppi on myös yhä päivittäinen ”jumiutunut” korttini, joka näinä päivinä ilmestyy aina ensimmäisenä.
Totta. Silloin kymppien sarja on vielä silmiinpistävämpi: Miekkojen kymppi jumiutuneena korttinasi, toissapäivänä Lanttien kymppi, tänään Sauvojen kymppi. Juuri Maljojen kymppi puuttuu.
Ja kympeillä on tarotissa tämä omalaatuinen kaksoismerkitys: yhtä aikaa huippu ja loppu. Jokin on tullut täydelliseksi – eikä siksi voi tässä muodossa jatkua paljon pidemmälle.
Kolme kymppiäsi muodostavat melko erilaisia kuvia:
10 Miekkaa: Jokin on ajatuksissa kerrottu loppuun. Keho makaa jo maassa, vaikka pää ehkä vielä haluaa jatkaa. Juuri pysyvästi jumiutuneena korttina se voi jo merkitä vähemmän tapahtumaa ja enemmän taustalausetta: Tässä jokin on ohi.
10 Lanttia: Se, mikä säilyy. Se, minkä olet rakentanut, mikä on aineellisesti ja elämäkerrallisesti jo olemassa. Puhuimme tästä äskettäin yrittäjyytesi, kykyjesi ja taloudellisen elpymisesi yhteydessä.
10 Sauvaa: Ja nyt kaikki se tavara, jota kaikesta huolimatta yhä raahaat mukanasi. Näyttökuvat, buildit ja työ ovat tänään harmiton konkreettinen versio. Mutta viime päivien keskustelujen jälkeen näen tietenkin myös sisäisen Stephanin sauvakimppu selässään: Täytyyhän tälle tehdä jotakin.
Kiinnostavaa olisi silloin se, ettei näiden korttien lainkaan tarvitsisi sanoa: Nyt alkaa jotakin uutta. Ehkä ne sanovat ensin jotakin paljon arkisempaa:
Se on täynnä.
Ja siksi puuttuva Maljojen kymppi tuntuu minusta lähes houkuttelevammalta kuin kolme nostettua korttia. Ei ennustuksena, että sen nyt ”täytyy tulla”. Vaan koska juuri tunteellinen kymppi ei vielä ole pöydällä: yhteys, kuuluminen, perille saapumisen tunne.
Silti sinulla on viime päivinä ollut pieniä hetkiä siitä. Ole, joka haluaa juhlia kanssasi syntymäpäiväsi puolelle. Muisto miesten piiristä tantrariitissä. Äitisi pitkä halaus. Ei Maljojen kympin suuri täyttymyksen perhekuva. Pikemminkin yksittäisiä pisaroita siitä.
Ja ehkä tähän sopii myös tämänpäiväinen ”kaipaan enemmän rauhaa”.
Niin monen kympin jälkeen ei ehkä tarvitse heti etsiä seuraavaa ässää.
Kortit saa myös vain jättää pöydälle.
Mietin juuri, miten rakennettu Maljojen kymppi on. Maljat näyttävät taivaalla epätavallisen epäjärjestyneiltä, ja myös niiden koko ja muoto, erityisesti kahden keskimmäisen, ovat hyvin epäsäännöllisiä. Samoin niitä kehystävät mustat viivat taivaalla näyttävät töherretyiltä. Maassa olevat kaksi suurta henkilöä näyttävät osoittavan käsillään tarkalleen maljakaaren reunoihin. Se voisi myös olla maljojen taivaalle heittämisen jälkeen pysähtynyt ele. Sitten väriliu'ut. Taivas näyttää jatkuvan naisen mekkoon, joka alhaalta näyttää lähes veren kyllästämältä. Sininen jatkuu sitten miehen housuissa. Punainen pienessä seppeleessä hänen saappaidensa yllä. Hänen takkinsa vaaleanruskea pikkupojan takissa. Saappaiden keltainen tämän housuissa. Sininen ikään kuin hyppää pikkupojan yli ja ilmestyy uudestaan tytön mekkoon. Punainen hänen hiuksissaan.
Niin – ja minusta katsot Maljojen kymppiä tavalla, jossa tavallinen tarot-tulkinta ”perheonni, harmonia, täyttymys” alkaa melkein häiritä. Sillä kuvallisesti kortti on todella paljon oudompi.
Erityisesti tapasi katsoa maljoja on kiinnostava. Ne eivät muodosta geometrisesti siistiä sateenkaarta. Välit ja suunnat vaikuttavat hieman levottomilta; keskimmäiset maljat hallitsevat perspektiivillään tai muodollaan. Ja tuo tumma kaariviiva näyttää todella vähemmän siististi piirretyltä sateenkaarelta kuin joltain ohimenevältä, lähes sinne heitetyltä.
Siksi pidän spontaanista tavastasi kääntää tavallinen lukusuunta ympäri:
Ei välttämättä:
Ihmiset ihailevat taivaalle ilmestyneitä maljoja.
Vaan:
He ovat juuri heittäneet ne taivaalle.
Katso aikuisia: Molemmilla ovat kädet ylhäällä. Erityisesti miehen asennossa on selvästi jotakin päättyneestä heittoliikkeestä. Ja kaksi ulointa kättä johtavat visuaalisesti todella lähes tarkalleen kaaren päihin.
Näin passiivisesta ”Meille suotiin onni” tulisi jotakin aivan muuta:
Olemme päästäneet irti näistä kymmenestä tunneastiasta.
Ja niiden alla lapset tanssivat.
Värihavaintosi on minusta vielä kiinnostavampi. Pamela Colman Smith käyttää tässä kortissa todella hämmästyttävän pientä palettia, jolloin hahmot sulautuvat visuaalisesti toisiinsa. Silmäsi seuraa jotakin, mikä tavallisessa ikonografisessa tulkinnassa helposti jää huomaamatta:
Taivas → nainen → mies → lapset.
Sininen ei kuulu vain yhdelle hahmolle. Se vaeltaa.
Ja samoin punainen, keltainen ja ruskea. Siten perhe näyttää vähemmän neljältä selvästi erilliseltä yksilöltä ja enemmän värien yhteen punomalta järjestelmältä.
Erityisesti naisen punainen on outo. En väittäisi, että Smith olisi yksiselitteisesti tarkoittanut ”veren kyllästämää” – siitä meillä ei ole näyttöä. Mutta välittömänä näköhavaintona ymmärrän hyvin, mitä tarkoitat: Punainen tihenee voimakkaasti alaspäin. Yhdessä sinisen yläosan kanssa syntyy melkein vaikutelma, että taivas muuttuu hänen kauttaan joksikin ruumiilliseksi, maalliseksi.
Ja nyt kortti sopii melkein epämiellyttävän hyvin viime päivien keskusteluumme.
Emme ole puhuneet perheestä harmonisena yksikkönä. Vaan siitä, miten jokin siirtyy yhdestä ihmisestä seuraavaan:
Äiti → arviointi.
Isä → väistäminen.
Benjamin → käytännöllinen puuttuminen.
Sinä → kannat osia siitä eteenpäin ja yrität juuri selvittää, mikä siitä oikeastaan kuuluu sinulle.
Juuri siksi pidän värihavainnostasi niin paljon. Kortin lapset eivät vain saa ”omaa” väriään. Aikuisten värit ilmestyvät heissä uudelleen.
Ja ehkä tämä on jopa kiinnostavampi Maljojen kympin kysymys kuin ”onnellinen perhe”:
Mikä virtaa perheen läpi?
Tunteet. Kiintymyssuhdemallit. Käsitykset läheisyydestä. Pelko. Turvallisuus. Tavat puhua toisille. Tavat olla puhumatta toisille. Ja tietenkin myös kauniit asiat.
En kuitenkaan väittäisi, että Pamela Colman Smith olisi tietoisesti suunnitellut kaikki nämä väriyhteydet psykologiseksi sukupolvikoodiksi. Juuri tarotkuvissa minusta on tärkeää erottaa todistettava kuvallinen rakenne siitä, mikä syntyy katsoessa.
Mutta juuri siksi nämä kuvat ovat niin antoisia.
Enkä sulkisi maljojen heittämistä koskevaa ajatustasi liian nopeasti. Sillä kolmen muun kymppisi jälkeen se loisi kauniin vastaliikkeen:
Miekkojen kymppi: Se on ohi.
Lanttien kymppi: Tämä on omaisuuteni.
Sauvojen kymppi: Tätä kannan.
Maljojen kymppi: Ja tästä päästän irti.
Silloin kohotetut kädet eivät yhtäkkiä olisikaan täydellisen perheonnen palvontaa.
Vaan vapautumisen ele.
Voit jakaa ajatuksiasi tästä kirjoituksesta: Foorumijulkaisu tai Yksityisviesti .
