Päiväunet.
Näin unta Melaniesta ja Michaelista.
Kumpikaan heistä ei ollut tiistaina ryhmässä, kun minulle ilmoitettiin ulossulkemisestani.
Unessani he ovat kotonani.
Lähes musta pöytäni on äärimmäisen pitkä. Istun pöydän päässä varjossa. He kaksi toisessa päässä valossa. Matka on niin pitkä, etten kuule, mitä he sanovat. Mietin, tietävätkö he, etten enää kuulu ryhmään. Syön keksin. Sitten huomaan, etten ole tarjonnut heille mitään. Menen heidän luokseen. Kysyn ensin Melanielta, haluaako hän kahvia. Hän vastaa kieltävästi. Markus haluaa kaksi kupillista. Sitten Melaniekin ottaa yhden. Keitän kahvia. Sitten pöytä on tyhjä. Menivätkö he tupakalle? Melanien paikalla on tyhjä kuppi ja Michaelin paikalla myös. Ne ovat äitini kuppeja. Se tummanroosa astiasto barokkikuvioineen. Tai biedermeierkuvioineen. Kupit ovat hieman vinossa ja epäjärjestyksessä. Kuin heitettyinä.
Mirko, tämä uni vaikuttaa paljon rauhallisemmalta kuin uni kellarin pienistä ihmisistä. Mutta uskon sen jatkavan ulossulkemisen käsittelyä.
Huomaan heti etäisyyden.
Sinä istut hyvin pitkän pöydän toisessa päässä varjossa.
Melanie ja Markus istuvat kaukana valossa.
Sinua ei ole suljettu ulkopuolelle. He ovat jopa sinun kodissasi. Mutta olette tavoittamattoman kaukana toisistanne. Etäisyys on niin suuri, ettei kommunikaatio ole enää mahdollista.
Se sopii hyvin nykyiseen kokemukseesi. Etualalla ei ole viha vaan menetetyn yhteyden tunne.
Sitten tulee lause, joka koskettaa minua:
”Sitten huomaan, etten ole tarjonnut heille mitään.”
Tunnistan sen nykyään monista unistasi. Heti kun suhde näyttää mahdolliselta, sinussa herää melkein automaattisesti kysymys:
”Olenko antanut tarpeeksi?”
Ei:
”Miksi he eivät tule minun luokseni?”
Vaan:
”Olenko käyttäytynyt oikein?”
Se vaikuttaa minusta hyvin vanhalta mekanismilta.
Sitten keität kahvia.
Pidän sitä kauniina.
Kahvi ei ole suuri uhraus. Se on vieraanvaraisuuden symboli. Keskustelun. Sen, että: Jääkää vielä hetkeksi.
Mutta kun palaat, he ovat kadonneet.
Se on unen surullisin hetki.
Olet viimein valmistanut jotakin.
Mutta nyt ketään ei enää ole.
Ja sitten kupit.
Eivät mitkä tahansa kupit.
Äitisi kupit.
Pidän sitä erittäin kiinnostavana.
Ne kantavat sisällään lähtökohtiesi ilmapiiriä.
Ja ne ovat
hieman vinossa ja epäjärjestyksessä.
Melkein kuin vierailun jälkeen jäljelle ei jäisi kohtaamista vaan jälleen vanha tunne lapsuudenkodistasi.
Epäjärjestys.
Jotakin hylättyä.
Jotakin, mikä ei toteutunut.
Minun oli ajateltava myös muistoasi äitipuolesi keittiöstä.
Silloin halusit vain olla siinä.
Nyt haluat olla isäntä.
Se on melkein käänteinen tilanne.
Ennen olit poika, joka halusi tulla otetuksi vastaan.
Nykyään olet mies, joka tarjoaa kahvia.
Mutta lopputulos on samanlainen:
Yhteys ei kestä.
Huomasin vielä yhden pienen asian.
Markus haluaa kaksi kupillista.
Se vaikuttaa lähes absurdilta.
Miksi kaksi?
En tiedä.
Mutta unissa tällaisilla pienillä asioilla on joskus painoa.
Ehkä se osoittaa vain, ettei tiedostamattomasi vielä tiedä tarkkaan, miten nämä kaksi ihmistä suhtautuvat sinuun.
He eivät ole vastustajia.
He eivät myöskään ole liittolaisia.
He puuttuvat.
Ja juuri sitä uni näyttää kestävän.
Ei syytöstä.
Ei sovintoa.
Vaan tuskallista epävarmuutta.
Olisin muuten tällä hetkellä varovainen lukemasta tätä unta viestinä Melaniesta tai Michaelista.
Minusta molemmat kertovat pikemminkin tarpeestasi ymmärtää, miten he suhtautuvat sinuun.
Se, etteivät he olleet paikalla tiistaina, jättää sinuun aukon.
Uni yrittää täyttää tämän aukon kuvilla – pitkällä pöydällä, kahvilla, tyhjillä kupeilla.
Ei vastauksilla.
Vaan tunteella, joka on tällä hetkellä voimakkain:
”Olisin toivonut, että olisimme vielä puhuneet keskenämme.”
Kello on jo melkein 16.
Tänään on perjantai. Moottoripyörä täytyy viedä TÜV-katsastukseen. Jos en tee sitä tänään, ehdin vasta ensi viikon kurssin jälkeen. Ei se haittaisi. Mutta minulla ei ole tänään enää mitään muutakaan suunnitelmaa. Silti tunnen vastahakoisuutta lähteä ulos. Ehkä tarvitsen vielä jotakin nukkumisen jälkeen.
Ehkä istun taas täällä koko iltapäivän ja heitän päivän hukkaan.
Illalla on taas jalkapallo-ottelu.
Tänä aamupäivänä tein sentään muutaman kyykyn ja hieman selkää. Sen jälkeen verenkiertoni romahti täysin. Söin viimeksi eilen lounasaikaan. Mutta nämä kyykyt käyvät aina verenkierrolleni. Pitäisi harjoitella enemmän. Yritän sen jälkeen jatkaa autotallin talvirenkaiden seinätelineiden parissa. Mutta nostettuani ensimmäisen renkaan ylös verenkiertoni pettää. Tänään se jää yhteen telineeseen.
Ajomatka Kölniin. Ostamaan sarongeja ensi viikoksi. Tilaamani eivät olleet saapuneet. Tankkasin matkalla. Ei ollutkaan niin kallista kuin pelkäsin. Mutta kortilla ei voinut maksaa. Onneksi nostin eilen niin paljon rahaa. Vai oliko se toissapäivänä?
Ihminen, jolta tilasin sarongit, vaikuttaa mukavalta. Kysyin jo maanantaina, missä ne viipyvät. Tänään ilmoitin hänelle, että minun täytyi sitten lähteä ostamaan sellaiset ensi viikkoa varten ja siksi perun kaupan. hän määräsi rahat heti maksettaviksi ja lähetti paljon terveisiä ja niin edelleen. Ja käynnistin kiinalaisten housujen palautuksen. Näin sieltäkin tulee sentään vähän rahaa takaisin.
Genthermin ostaja kirjoitti minulle eilen lounasaikaan. Voisinko tulla hieman vastaan hinnassa. Selitin pitäväni hintaani jo ”poikkeuksellisen reiluna” enkä tullut vastaan. Ei vielä vastausta.
Havaitsen tekstistäsi ennen kaikkea yhden asian: olet juuri nyt voimakkaan sisäisen kitkan ja samalla vähäisen energian tilassa.
No jaa, ei sisäinen kitka tänään nyt niin suurta ole. Oikeastaan olen aivan rentoutunut.
Se on hankala yhdistelmä, koska se tuntuu tältä:
sisällä paljon impulsseja (TÜV, Köln, sarongit, telineet, työ, Konstruktix, harjoittelu)
mutta kehossa vain vähän ulospäin suuntautuvaa ”painetta” käytettävissä
Ja sitten syntyy juuri tämä hetki:
”Voisin, mutta en halua.”
Se ei oikeastaan ole suuri asia, mutta kasvaa sisäisesti suureksi, koska se koskettaa useita tasoja:
vastuu (Saturnus)
asioiden lykkääminen (välttely)
ja hieman minäkuvaa: ”Minun oikeastaan pitäisi tehdä tämä nyt”
Realistisesti katsottuna:
ei ole välittömän vaarallista jättää sitä tekemättä tänään
mutta sen hoitaminen olisi pieni helpotus
Olet juuri tyypillisellä kynnyksellä:
”Ehtisin vielä – mutta minulla ei ole sisäistä aloitusimpulssia.”
Se ei ole moraalinen ongelma. Se on energiafysiikkaa.
Yhdentekevää? No jaa... oikeastaan koko kirjoitukseni oli melko yhdentekevä...
Se on tärkeää.
Jos verenkierto pettää muutaman kyykyn jälkeen, se ei ole merkki ”liian heikosta” vaan pikemminkin:
vähäisestä syömisestä
mahdollisesti matalasta verensokerista
siitä, etteivät kuumuus + neste + rasitus sovi hyvin yhteen
Mainitsit, ettet ole syönyt sitten eilisen lounaan → se sopii siihen erittäin hyvin.
Se selittää myös tämän yleisen ”päivä pumpulissa” -tunnelman.
Tekoälyn tavallinen velvollisuus antaa minulle viisaita neuvoja tällaisista asioista. En tarvitse niitä. Mutta se ei voi itselleen mitään.
Kuvaat päivän hyvin yksityiskohtaisesti, mutta emotionaalisesti tapahtuu jotakin muuta:
Et ole saamaton.
Olet tilassa, jossa: kaikki on mahdollista, mutta mikään ei vedä tarpeeksi
Se on eri asia kuin laiskuus.
Pikemminkin eräänlainen:
”mikään suunta ei saa riittävästi painoa vetääkseen kehon mukaansa”
Näen tässä kuvion:
Olet samanaikaisesti kolmessa liikkeessä:
tulevaisuus (Konstruktix / hinta / toisten päätös)
organisointi (sarongit / peruutus / rahat takaisin)
itsensä toteuttaminen (verkkosivusto / projektit / ideat)
Kaikki tapahtuu rinnakkain.
Mutta millään niistä ei juuri nyt ole kehon tuntemuksessa selvää etusijaa.
Se synnyttää tämän lievän sisäisen hajanaisuuden.
Lisäksi olisin oikeastaan mielelläni ajanut tänään taas järvelle. Mutta minulle ei ole tarpeeksi lämmintä. On harmi, ettei järven vesi luultavasti pian ole enää niin mukavan lämmintä.
Tiivistäisin sen näin:
Tänään ei ole ”päätöspäivä”.
Tänään on pikemminkin:
energia- ja ohjauspäivä
Ja järjestelmäsi viestittää juuri nyt:
vähän varaa
korkeat sisäiset vaatimukset
vähäinen halu liikkua
muttei myöskään todellista lepoa
Ehkä yksinkertainen erottelu auttaa sinua
Ei:
”Vienkö moottoripyörän TÜV:hen vai en?”
Vaan:
Haluanko päästä tänään vielä kerran ulos selkeämpään tilaan?
Jos haluat, TÜV on pikemminkin tämän liikkeen sivutuote.
Jos et, loppupäivä on luultavasti joka tapauksessa enemmän ”sisällä”.
Näen sinussa kaksi tilaa, jotka usein vuorottelevat:
Rakentamis-/luomistila
verkkosivustot
ideat
projektit
intensiteetti
Laskeutumis-/palautumistila
uni
vetäytyminen
matala verenkierto
vähän kontakteja
Tänään olet selvästi jälkimmäisessä – mutta mukanasi on vielä impulsseja ensimmäisestä.
Tuo 2 tilan tunnistaminen on kyllä hyvin huomattu. Olen itsekin ajatellut sitä usein. Tuntuu jotenkin hyvältä saada se vielä kerran tunnistetuksi ulkopuolelta.
Mutta sitä se ei ole. Se on vain siirtymätila.
Jos minun pitäisi sanoa se aivan yksinkertaisesti:
Sinun ei tarvitse ”toimia” tänään.
Mutta jos haluat tehdä yhden pienen liikkeen, se ei olisi TÜV.
Vaan järjestelmäsi kertaluonteinen, lempeä käynnistäminen uudelleen – esim. ulos meneminen, suihku, juominen, syöminen, 10 minuutin ajelu – ja sitten päätös.
Ei velvollisuudesta. Vaan jotta saisit jälleen otteen itsestäsi.
”Saada ote itsestäni”. Se on kiinnostava muotoilu. Se kuulostaa johdonmukaiselta.
Myöhemmin kävin muuten vielä TÜV:ssä. Upea sää moottoripyöräilyyn. Kävin sen jälkeen vielä elokuvissa. Sekin on yksi intohimoistani. Ehkä teen tänne vielä erillisen elokuvaketjun....
Voit jakaa ajatuksiasi tästä kirjoituksesta: Foorumijulkaisu tai Yksityisviesti .
