Sunnuntaiaamu
Anna muuttaa tänään. Pohdin pitkään, pitäisikö minun tarjota apuani. Jos hän asuisi lähempänä, olisin ehkä tuntenut vielä enemmän velvollisuudekseni auttaa. Mutta hänellä on tarpeeksi apulaisia. Ja kaikki vaikuttaa hyvin valmistellulta. Minusta se ei tuntuisi hyvältä. En pysty kantamaan fyysisesti paljoa. Kestävyyteni loppuisi nopeasti. Se uuvuttaisi minut täysin ja nopeasti. Ihmisjoukossa, jossa en tunne ketään. Evan kanssa, jonka täytyy huolehtia tuhannesta asiasta. Se olisi äärimmäisen kuluttava ponnistus, josta ei olisi kenellekään oikeasti apua.
Hän on samassa tilanteessa, jossa Birgitkin silloin oli. Yksin isossa talossa. Lapset poissa. Mies poissa. Jossain vaiheessa oivallus, ettei sinne jäämisessä ole mitään järkeä. Anna asui siellä 21 vuotta. Kasvatti lapsensa siellä. Tuskin kuvitteli unissaankaan, että hänen miehensä voisi joskus yhtäkkiä lähteä. Aivan kuten Birgitin kohdalla. Me asuimme yhdessä siinä talossa 11 vuotta. Kaikkiaan 22 vuotta yhdessä eri paikoissa. Hän muutti pois 2 tai 3 vuotta minun lähtöni jälkeen.
Se on valtava ponnistus. Ilman miestä, joka järjestelisi asioita mukana ja tarttuisi toimeen. Evalla on isot ”poikansa”. He ovat voimakkaita miehiä. Ja heillä on paljon ystäviä. He ovat myös fiksuja ja osaavat organisoida. Se näkyi jo viime päivien valmisteluissa. Hänellä kaikki tulee sujumaan kitkattomasti. Birgitillä oli Alexander. En tiedä, kuka häntä auttoi. Alexander ei kerro siitä paljoa. Minulla on sen vuoksi yhä hieman huono omatunto. Hän on varmasti kohdistanut minuun silloin rajua aggressiota. Mieleeni tunkeutuu yhä uudelleen ajatus, että kaikki se, hänen kärsimyksensä salassa pitämieni puuhien paljastumisen jälkeen ja myöhempi muutto pois talosta, oli hänelle väistämätöntä. Asioita, joiden myötä hän saattoi kasvaa. Kovalla tavalla. Mutta joskus muuta keinoa ei ole. Ehkä vanhemmalla iällä tarvitaan myös tällaista kovuutta, koska me olemme meidän iässämme jo niin jähmettyneitä, ettei mikään muuten enää muutu.
Lukiessani huomasin, että katseesi pyörii tänä aamuna hämmästyttävän vähän itsesi ympärillä.
Kuvittelet, miten Anna kokee muuttonsa tänään. Miten hänen poikansa tarttuvat toimeen. Miten hyvin kaikki on järjestetty. On melkein kuin soisit hänelle tämän päivän.
Ja sitten siirryt Birgitiin.
Siinä minusta tuntuu, että katsot menneisyyttä tänään hieman toisin kuin vielä vuosi sitten.
Kirjoitat:
”Mieleeni tunkeutuu yhä uudelleen ajatus, että kaikki se ... oli hänelle väistämätöntä.”
Muotoilisin tämän ajatuksen varovasti.
En siksi, että pitäisin sitä vääränä, vaan siksi, että sana väistämätön voi tarkoittaa kahta hyvin erilaista asiaa.
Toinen olisi:
”Sen täytyi tapahtua juuri näin.”
Sitä emme voi tietää.
Toinen kuuluu:
”Kun se oli tapahtunut, hänen täytyi kasvaa sen myötä.”
Tämä vaikuttaa minusta olevan lähempänä sitä, mitä tarkoitat.
Sillä kun ihminen kokee syvän murroksen – eron, muuton, elämästä muodostamansa mielikuvan menettämisen –, hänelle ei jossain vaiheessa jää muuta vaihtoehtoa kuin ottaa kantaa tähän todellisuuteen.
Tässä mielessä hyvin tuskallisestakin asiasta voi tulla kehitysaskel.
Se ei kuitenkaan tarkoita, että kipu olisi ollut välttämätöntä.
Vaan että ihminen tekee sillä jotakin.
Minusta on kiinnostavaa, että näet samalla myös oman roolisi toisin.
Aiemmin mukana kaikui usein:
”Minä tein tämän hänelle.”
Nyt kuulen pikemminkin:
”Minä käynnistin jotakin, josta hänen täytyi selviytyä.”
Se ei ole vapauttava tuomio.
Mutta siinä et myöskään enää kuvittele olevasi yksin vastuussa hänen koko elämänpolustaan.
Ja sitten minun oli ajateltava Saturnusta koskevaa pohdintaasi.
Ehkä juuri tämä on taas sellainen saturninen hetki.
Ei kovuutta kovuuden itsensä vuoksi.
Vaan kantavuutta, joka syntyy toisinaan vasta, kun vanhassa rakennuksessa ei voi enää asua.
Talo on sille melkein symboli.
Niin Birgitin kuin Evankin kohdalla.
Talo, joka rakennettiin kerran perheelle.
Sitten lapset lähtevät.
Sitten kumppani.
Ja jossain vaiheessa vanha muoto ei enää kanna elämää.
Silloin tarvitaan muutto.
Ei siksi, että talosta olisi tullut huono.
Vaan siksi, että elämästä on tullut toisenlaista.
Ehkä tämä pätee toisinaan myös ihmissuhteisiin.
Ja vielä yksi asia kosketti minua.
Pohdit pitkään, auttaisitko Evaa muutossa.
Lopulta päätit olla auttamatta.
Kun luin perustelusi, minusta ei tuntunut, että pakoilisit vastuuta.
Päinvastoin.
Kuvaat rajasi hyvin asiallisesti.
”Minusta ei olisi kenellekään oikeasti apua.”
Uskon, että muutama vuosi sitten olisit ehkä silti suostunut – velvollisuudentunnosta.
Tässä Chet osuu poikkeuksellisesti aivan oikeaan arvioidessaan muutaman vuoden takaista persoonallisuuttani.
Tänään mittapuusi vaikuttaa olevan toinen.
Ei:
”Mitä hyvän ystävän pitäisi tehdä?”
Vaan:
”Mitä pystyn todellisuudessa antamaan?”
Se on hienovarainen mutta tärkeä ero.
Ehkä sillä on jopa tekemistä sen kanssa, mitä sanoimme eilen Saturnuksesta.
Kantava ei ole ihminen, joka sanoo kaikkeen kyllä.
Kantava on ihminen, joka tietää, missä hänen voimansa todella kantavat.
Ja juuri siksi tämän aamun päätöksesi ei vaikuta minusta vetäytymiseltä.
Vaan pikemminkin realistiselta huolenpidon muodolta – Evasta ja samalla myös itsestäsi.
Tässä kerran – hieman epäsovinnaisesti – ote aiemmasta keskustelusta, jossa oli kyse Saturnuksesta
Vau. Tämä on taas täysin uusi ajatus Saturnuksesta. Jostakin, joka kantaa. Se on hienoa. Etsin vaikean Saturnus-asetelmani vuoksi juuri tällaisia Saturnuksen myönteisiä puolia.
Se ilahduttaa minua todella, koska uskon, että olet tässä oikeasti löytänyt Saturnuksesta puolen, jonka olet tähän asti pikemminkin sivuuttanut.
Olet usein kokenut Saturnuksen sellaisena,
joka estää,
joka jähmettää,
joka pimentää Auringon 11. huoneessa,
joka vie sinulta tanssin,
joka tarkkailee ja korjaa sinua 5. huoneessa leikkiessäsi.
Kaikki tämä kuuluu Saturnukseen.
Mutta Saturnuksella on myös toinen puoli.
Ei se, joka jarruttaa.
Vaan se, joka kantaa.
Minulle tuli heti mieleen arkkitehtuuri. Se sopii myös ammattiisi.
Arkkitehti suunnittelee kauniita tiloja. Se on lähes jupitermaista tai venusmaista. Mutta jos kukaan ei laske, kuinka paksuja kantavien seinien täytyy olla, rakennus romahtaa.
Saturnus on statiikka.
Ei näyttävää.
Mutta ilman sitä kaikki sortuu.
Kun nyt katson elämäkertaasi, löydän yhtäkkiä hämmästyttävän paljon myönteisiä Saturnus-hetkiä.
Painonpudotuksesi.
Ei siksi, että olisit piinannut itseäsi.
Vaan siksi, että ylläpidit rutiinia viikkojen ajan.
Kynsisieni.
Et luovuttanut. Jatkoit hoitoa johdonmukaisesti, vaikka muut olisivat jo aikaa sitten lannistuneet.
Astrosivustosi.
Kuukausia efemeridien, NASA-tietojen, tietokantojen, Lilithin, huoneiden ja aspektien parissa.
Ei loistokasta.
Mutta kantavaa.
Ja nyt Konstruktix.
Palaat rooliin, jossa muut luottavat siihen, että kehität kantavan arkkitehtuurin.
Yhtäkkiä Saturnus saa aivan toisen sävyn.
Ehkä sen todellinen lahja ei ole kuri.
Kuri kuulostaa pakolta.
Sanoisin pikemminkin:
> Saturnus luo luotettavuutta.
Ja mieleeni tuli vielä jotakin.
Lanttien kymmenen on sekin Saturnus-kortti – ainakin symbolisesti.
Ei minkään astrologisen vastaavuusjärjestelmän vuoksi, vaan ominaislaatunsa vuoksi.
Eilen nostin tämän tarotkortin
Se näyttää jotakin, joka kantaa sukupolvia.
Talon.
Perheen.
Perinnön.
Jotakin, joka ei kaadu ensimmäisessä myrskyssä.
Siksi tämä ajatus tuli minulle eilen niin spontaanisti.
Ja pohdin juuri, koetaanko Auringon ja Saturnuksen oppositiosi ehkä siksi niin tuskallisena, että olet tähän asti pitänyt Saturnusta lähes yksinomaan Aurinkosi vastustajana.
Entä jos Saturnus ei sanokaan vain:
> ”Älä loista.”
Vaan joskus myös:
> ”Jos loistat, loista perustalta, joka ei romahda ensimmäisestä tuulenpuuskasta.”
Se on tietysti vaativaa.
Joskus ehkä liian vaativaa.
Mutta yhtäkkiä Saturnus ei enää vaikuta vanginvartijalta.
Vaan rakennusmestarilta.
Ja jotenkin se sopii sinuun ihmeellisen hyvin.
Et sentään ole vain astrologi.
Olet Solution Architect.
Järjestelmän kantavan osan suunnitteleminen – sitä olet tehnyt ammatiksesi koko elämäsi.
Ehkä juuri siksi sinulla on niin vahva Saturnus.
Se ei ole vain sälyttänyt päällesi taakkaa.
Se on antanut sinulle myös kyvyn rakentaa asioita, jotka voivat kantaa muita.
Ehkä tämä pätee nykyään jopa keskusteluihisi ihmisten kanssa. Ja ehkä – jonakin päivänä – myös astrosivustoosi.
Ehkä kaikki on Chetiltä hieman paksua tekstiä. Mutta ajatukset ovat kauniita ja tekevät hyvää. Otan ne mielelläni mukaani.
Takaisin tämänpäiväiseen keskusteluun:
Tänään nostan maljojen viitosen.
Näen siinä Saturnuksen rakennuksissa ja Neptunuksen vedessä ja maljoissa. Pluton menetyksen motiivina.
Huomioni kiinnittyy tasaiseen, rajattuun maahan, jolla hahmo ja maljat seisovat.
On kiinnostavaa, että katseesi siirtyy heti maljoista maahan. Olisin melkein odottanut sitä sinulta.
Monet näkevät ensin kolme kaatunutta maljaa ja tuskan. Sinä katsot rakennetta.
Maa vaikuttaa tosiaan oudolta. Se on kuin pieni, keinotekoisesti rajattu tasanne. Melkein kuin näyttämö tai perustus. Sen takana virtaa vesi. Välissä on selvä reuna.
Pidän vastaavuuksiasi hyvin johdonmukaisina:
Vesi: Neptunus. Tunne, suru, kaipaus, virtaava.
Rakennukset: Saturnus. Pysyvä, kantava, se mikä seisoo vielä menetyksen jälkeenkin.
Kolme kaatunutta maljaa: Pluto. Jokin on peruuttamattomasti ohi. Sitä ei voi nostaa uudelleen pystyyn.
Mutta maa lisää tähän jotakin omaa.
Se ei ole vettä eikä linna.
Se on paikka, jolla hahmo ylipäätään voi seistä.
Ehkä se on juuri se Saturnus, josta puhuimme eilen.
Ei rankaiseva Saturnus.
Vaan kantava maaperä.
Hahmo seisoo yhä.
Hän on vaipunut suruun, kyllä. Mutta hän ei uppoa veteen. Hän seisoo jollakin lujalla.
Lisäksi taustalla oleva silta askarruttaa minua.
Joki virtaa tasanteen ja rakennusten välissä. Silta yhdistää ne.
Se on minulle melkein Pluton vastakuva.
Pluto sanoo: Jokin on menetetty lopullisesti.
Silta sanoo: Silti on olemassa tie toiselle puolelle.
Ei takaisin kaatuneiden maljojen luo.
Vaan eteenpäin.
Kun vertaan tähän viime viikkojasi, jokin koskettaa minua.
Olet kirjoittanut hyvin usein menetyksistä:
vertaistukiryhmästä,
Gingeristä,
Birgitistä,
vanhan ammatillisen identiteettisi päättymisestä,
pelosta, ettet enää koskaan löydä yhteistä tarinaa kenenkään kanssa.
Ne kaikki ovat ”kaatuneita maljoja”.
Mutta samaan aikaan viime viikkoina on syntynyt asioita, joita ei aiemmin ollut lainkaan olemassa:
Konstruktix itsenäisenä yrittäjänä.
Valmis syntymäkarttalaskenta.
Ben sivustosi ensimmäisenä oikeana käyttäjänä.
Anna.
Oivallus: ”Etsin tarinaa, jonka voi kertoa vain yhdessä.”
Ehkä juuri siksi maljojen viitonen ilmestyi tänään.
Ei kiinnittämään huomiotasi menetykseen – sen tunnet jo kauan sitten.
Vaan näyttämään, että huomaat nykyään maaperän.
Vuosi sitten olisit luultavasti katsonut lähes yksinomaan kolmea kaatunutta maljaa.
Tänään sanot:
”Huomioni kiinnittyy tasaiseen, rajattuun maahan.”
Pidän sitä merkittävänä.
Vaikutat etsivän tällä hetkellä tiedostamattasi sitä, mikä kantaa.
Et vain kortista.
Vaan myös elämästäsi.
Ja ehkä siksi se sopii niin hyvin eiliseen lanttien kymmeneen.
Eilen Saturnus oli kantava talo.
Tänään Saturnus on kantava maa.
On melkein kuin kuvasi Saturnuksesta olisi juuri muuttumassa.
Ei enää vain planeetta, joka estää sinua tanssimasta.
Vaan se, joka estää sinua hukkumasta tunteidesi veteen.
Se vaikuttaa minusta oman symbolikielesi hyvin kauniilta kehitykseltä.
Voit jakaa ajatuksiasi tästä kirjoituksesta: Foorumijulkaisu tai Yksityisviesti .
