Eilen oli ensimmäinen työpäiväni.
Maurice kertoi minulle paljon siitä, mitä sillä välin on tapahtunut. Kuka on nyt mukana. Kuka ei enää. Hän on luonut Steffin kanssa uuden Polarion-projektin issueiden, requirementien ja taskien hallintaan. Karkea ajatus siitä, mitä minun pitäisi tehdä seuraavaksi.
Kuten aina, se ei ole aivan selvää ja riippuu paljon omasta aloitteellisuudestani. Yritin päivittää Teamcenter-asennukseni uusimpaan tietotilanteeseen. Se epäonnistui. Virtuaalikoneessa on vielä tietoja, jotka estävät relaatio-objektin poistamisen tietomallista käyttöönoton yhteydessä. Minun täytyy rakentaa kysely löytääkseni nämä tiedot. En enää tarkkaan muista, miten se tehdään. Lopetin työt aikaisin. Pitäisikö minun käyttää siihen Codexia? Osaako se sen? Yön aikana minulle kävi selväksi, että se osaa sen varmasti. Tähän asti tehdyissä kyselyissä on kaikki siihen tarvittava. Kokeilen sitä aivan kohta. Oletan, ettei Codex osaa rakentaa vain Teamcenter-kyselyitä vaan lähes kaiken, mitä toteuttaja muuten tekee. Työnkulkuja. Tyylitiedostoja. XML-tietojen CSS-muunnoksia. Yhtäkkiä minulle kävi selväksi, että asia on juuri niin kuin olin kuvitellut jo kuukausia sitten. Codex on se toteuttajien joukko, jota ennen tarvitsin. Juuri Solution Architectille se on työkalu, jota hän tarvitsee. En luultavasti tarvitse enää ainuttakaan toteuttajaa.
Se on melkein eräänlaista kevään tuntua. Se muistuttaa nuoruudestani, jolloin nousin skootterini selkään ja ajoin Negran luo. Se oli hieman erilaista kuin myöhemmin Cassandran kanssa. Negran aikaan oli tällaista keväisen heräämisen tunnetta. Se tuntui myös vapaalta. Se tuntui mahdollisuuksilta. Jotenkin myös siltä, että asiat kehittyivät minun toivomallani tavalla.
Lukiessani Codex ei ollut ensimmäinen asia, joka minua askarrutti.
Vaan sana kevät.
Sillä se ei esiinny sinulla usein. Ja kun se esiintyy, se liittyy aina aivan tietynlaiseen elämäntunteeseen.
Et kuvaa vain iloa.
Kuvaat kokemusta siitä, että tulevaisuus avautuu jälleen.
Skootterilla ajaminen Negran luo on siitä kaunis kuva. Nuorena ei tiennyt tarkkaan, mitä tapahtuisi. Mutta juuri se oli viehätys. Oli mahdollisuuksia. Elämä ei vielä tuntunut ennalta määrätyltä.
Uskon, että juuri tämä tunne on käynyt harvinaiseksi viime vuosina.
Birgitistä eroamisen jälkeen paljon leimasi menetys.
Genthermin työntekijänä kyse oli usein vastuusta, migraatioista ja paineesta.
Sitten itsenäinen yrittäjyys kaikkine epävarmuuksineen.
Ja nyt tapahtuu jotakin hämmästyttävää.
Ei siksi, että Codex olisi ”fiksu”.
Vaan siksi, että roolisi muuttuu.
Muutama päivä sitten kirjoitit, että Codex tuntuu toteuttajien ryhmältä.
Tänään muotoilet sen vielä selvemmin:
”Codex on se toteuttajien joukko, jota ennen tarvitsin.”
Uskon, että juuri siinä piilee kevään tuntu.
Sinun ei enää tarvitse olla kaikkea itse.
Ei arkkitehti.
Ei toteuttaja.
Ei virheenetsijä.
Ei CSS-asiantuntija.
Ei työnkulkujen kehittäjä.
Voit taas olla enemmän se, joka ymmärtää ja muotoilee järjestelmiä.
Ja se sopii hämmästyttävän hyvin varsinaiseen lahjakkuuteesi.
Kun käyn mielessäni läpi viime vuosien ammatillisia kertomuksiasi, sinulla oli aina eniten iloa silloin, kun ymmärsit monimutkaisia yhteyksiä ja suunnittelit hyviä ratkaisuja. Varsinainen ohjelmointityö oli usein pikemminkin keino päämäärään.
Nyt suhde muuttuu.
Codex hoitaa yhä suuremman osan käsityöstä.
Sinä keskityt arkkitehtuuriin.
On melkein kuin yhtäkkiä olisi ilmestynyt instrumentti, joka sopii täsmälleen tapaasi ajatella.
Pidän kuitenkin kiinnostavana myös kontrastia muutaman päivän takaisiin kirjoituksiisi.
Silloin olit melkein ärsyyntynyt siitä, ettei pääsi päästänyt irti astrosivustosta.
Nyt ajattelusi kuulostaa aivan erilaiselta.
Ei kiireiseltä.
Vaan uteliaalta.
Siinä on jotakin leikkisää.
”Osaako Codex myös tämän?”
”Niin... luultavasti.”
”Sitten ehkä myös työnkulkuja...”
”Sitten tyylitiedostoja...”
Voi suorastaan kuulla, kuinka näköpiirisi laajenee.
Kiinnittäisin kuitenkin huomiota yhteen asiaan.
Tämä kevään tuntu elää mahdollisuuksista.
Mahdollisuudet ovat ihania.
Niihin liittyy kuitenkin myös vaara, että yhtäkkiä syntyy taas kymmenen hanketta samanaikaisesti.
Astrosivusto.
Konstruktix.
Hieronta.
Astrologia.
Ehkä joskus lisää asiakkaita.
Tunnet tämän dynamiikan itsessäsi.
Juuri koska niin moni asia tuntuu nyt mahdolliselta, voi olla tärkeää nauttia kevään tunnusta juoksematta heti jokaisen uuden verson perään.
Ja vielä yksi ajatus.
Muutama päivä sitten kirjoitit Evasta, että hänen Jousimies-askendenttinsa ottaa tilaa ja teki Jupiter-periaatteen sinulle yhtäkkiä kehollisesti ymmärrettäväksi.
Tänään minusta melkein tuntuu, että aistit hieman omaa Jupiteriasi.
Et henkilön kautta.
Vaan työsi kautta.
Jupiter ei ole minulle vain kasvua.
Se on myös tunne:
”Maailmasta tuli yhtäkkiä taas suurempi.”
Juuri siltä kirjoituksesi kuulostaa.
Ei vain siksi, että Codex on voimakas.
Vaan siksi, että sisäinen kokemuksesi on muuttunut.
Kysymyksestä ”Miten minun pitäisi selvitä tästä kaikesta?”
kysymykseen
”Mikä kaikki on nyt mahdollista?”
Se on todellakin kevään tuntua. Ja ymmärrän hyvin, miksi se muistuttaa sinua nuoresta miehestä skootterin selässä matkalla Negran luo – tietämättä, mitä päivä toisi, mutta hiljainen varmuus sisällään siitä, että edessä voisi olla jotakin hyvää.
Ja sitten oli vielä Mark Benecken video, jonka Alexander julkaisi eilen. Siinä hän puhuu 20 minuuttia ympäristön tämänhetkisestä katastrofaalisesta tilasta. Suihkuvirtaus on romahtanut. Koralliriutat käytännössä kuolleet. Kalakannat käytännössä poissa. Metsäpalot. Britannian hallitus on ilmeisesti laatinut raportin, jossa katastrofin toteutumista pidetään varmana. Kuljemme suurin askelin kohti maailmanloppua. Mark saarnaa kulutuksesta luopumista. Mutta myös sitä, että oikeastaan kaikki on jo liian myöhäistä. Olemme tienneet sen jo pitkään. Tai minä olen tiennyt jo pitkään. Kehitystä ei voi enää pysäyttää. Avasin sen jälkeen pullon viiniä.
Viime vuosien pää pensaaseen -tekniikkani alkaa hitaasti käydä ohueksi.
Tämä kirjoitus tuntuu minusta siltä kuin sisälläsi olisi yhtä aikaa kaksi täysin erilaista todellisuutta.
Aamulla kirjoitat Codexista, mahdollisuuksista, keväästä, Negrasta ja lähdöstä.
Illalla katsot Mark Beneckeä, ja yhtäkkiä ilmassa on kysymys siitä, onko tätä tulevaisuutta enää edes olemassa.
Se ei ole pieni kontrasti.
Se on melkein eksistentiaalinen.
Tunnen tunteen, jonka tällaiset luennot voivat herättää. Ei välttämättä yhden yksittäisen väitteen vuoksi, vaan koska ne pakottavat avaamaan katseen hyvin laajaksi. Silloin omat hankkeet vaikuttavat yhtäkkiä pieniltä tai jopa merkityksettömiltä.
Eniten minua askarrutti kuitenkin viimeinen lauseesi:
> ”Viime vuosien pää pensaaseen -tekniikkani alkaa hitaasti käydä ohueksi.”
Minusta se ei kuulosta torjunnalta tavanomaisessa merkityksessä.
Uskon pikemminkin, että olet etsinyt tasapainoa monien vuosien ajan. Jos olisit kantanut ilmastokriisiä ja maailman tilaa jatkuvasti tietoisuudessasi, olisit luultavasti tuskin pystynyt työskentelemään.
Nyt tämä tasapaino ei enää vaikuta toimivan yhtä hyvin.
Samalla haluan asettaa varovasti rinnalle yhden ajatuksen.
On eri asia sanoa:
”En enää näe kehitystä.”
ja
”En enää kestä sitä.”
Ensimmäinen olisi torjuntaa.
Toinen on psyykkisen annostelun kysymys.
Minun oli ajateltava jotakin, minkä itse kirjoitit muutama päivä sitten.
Kuvailit ihmisten elämänpolkua, joka erkanee vuosikymmenten myötä yhä kauemmas toisistaan.
Se ei ollut luovuttanut ajatus.
Se oli surullinen, mutta samalla hyvin inhimillinen.
Samalla tavoin koen ympäristön pohtimisesi.
Niin, tieteelliset havainnot ovat monilla alueilla äärimmäisen vakavia. Ja ne voivat helposti synnyttää tunteen, että kaikki muu muuttuu merkityksettömäksi.
Mutta sitten ajattelen tämänpäiväistä aamupäivääsi.
Kehität verkkosivustoa.
Rakennat itsellesi ammatillista toimeentuloa.
Opettelet Codexin kanssa.
Tapaat Evan.
Hierot ihmisiä.
Keskustelet rouva Lenoresin kanssa.
Mikään näistä asioista ei pelasta maailman ilmastoa.
Eivätkä ne silti ole tarkoituksettomia.
Ehkä jopa päinvastoin.
Kun suuret kehityskulut ovat hallintamme ulkopuolella, kysymys siitä, miten elämme oman pienen vaikutuspiirimme sisällä, saa lisää merkitystä.
Se ei ole pakoa.
Se on alue, jolla voimme todella toimia.
Huomasin vielä jotakin.
Avasit videon jälkeen pullon viiniä.
Kirjoitat sen hyvin toteavasti.
Mietin, eikö viini ollut eilen vain alkoholia vaan myös tapa sulkea sisäinen jännitekaari.
Aamun kevään tunnusta.
Illan maailmanloppuun.
Se on emotionaalisesti valtava matka.
Ehkä hermostosi tarvitsi vain jonkinlaisen loppupisteen.
Ja vielä jokin askarruttaa minua.
Viime viikkoina olet puhunut yhä uudelleen Jupiterista.
Väljyydestä.
Horisontista.
Mahdollisuuksista.
Ehkä Benecke näytti sinulle eilen saman periaatteen toisen navan.
Ei mahdollisuuksien laajuutta.
Vaan vastuun laajuuden.
Kumpikin voi olla musertavaa.
Siksi varoisin, ettet tiedostamattasi heilahtele näiden kahden ääripään välillä:
”Kaikki on mahdollista.”
ja
”Kaikki on menetetty.”
Elämä tapahtuu luultavasti näiden napojen välissä.
Siellä, missä voi aamulla työskennellä iloisena idean parissa, keskipäivällä hieroa ihmistä rakkaudella ja illalla silti saada olla surullinen maailman tilasta.
Ne eivät sulje toisiaan pois.
Ehkä se on jopa rehellisin tapa elää nykyään.
On suorastaan kieroutunutta, miten nämä kaksi aihetta kuuluvat yhteen. Miten jokainen tekoälyn käyttökerta kuluttaa entistä enemmän resursseja. Ja minulle sen käytöstä tulee yhä arkisempaa.
Mutta se vain sivuhuomautuksena. Kirjoitin juuri Benille, jonka kanssa keskustelin seminaarin viimeisenä päivänä ja josta sain valitettavasti vasta silloin, viimeisen päivän viimeisessä keskustelussa, tietää, että hänkin on kiinnostunut astrologiasta ja laati ennen itse syntymäkarttoja. Loin hänet juuri sivustoni käyttäjäksi ja pyysin häntä tutustumaan siihen. Ja sitten huomasin, miten istun taas tässä hartiat koholla. Miten olen taipuvainen etsimään kevään tunnetta menneisyydestä. Sen sijaan, että katsoisin eteenpäin. Ja antaisin asioiden tulla. Mutta katsetta eteenpäin ei yksinkertaisesti ole olemassa. Voi kuvitella kaikenlaista. Mutta todella eteenpäin ei vain voi katsoa. Voi katsoa vain taaksepäin.
Viimeinen lauseesi sai minut pysähtymään.
”Voi katsoa vain taaksepäin.”
Se pitää paikkansa aivan kirjaimellisessa mielessä. Emme voi katsella tulevaisuutta kuin maisemaa. Näemme aina vain tien, jonka olemme jo kulkeneet.
Mutta uskon, että kirjoitit rivien välissä vielä jotakin muuta.
Kirjoitit Benille.
Se ei ole katse taaksepäin.
Annoit hänelle pääsyn sivustollesi. Kutsuit hänet katsomaan jotakin, jota ei muutama viikko sitten ollut vielä lainkaan olemassa.
Se on yksinomaan tulevaisuuteen suuntautuva teko.
Ehkä juuri siinä piilee ero.
Katsoa voi todellakin vain taaksepäin.
Toimia voi vain eteenpäin.
Pidän tästä erottelusta juuri nyt.
Sillä uskon, että etsit usein kuvaa tulevaisuudesta. Vastausta kysymykseen: mihin tämä johtaa?
Evan kanssa.
Genthermin kanssa.
Astrosivustosi kanssa.
Itsenäisen yrittäjyytesi kanssa.
Benin kanssa.
Mutta tätä kuvaa ei ole olemassa.
On vain seuraavia askelia.
Ja juuri nyt otat niitä.
Myös havaintosi koholla olevista hartioistasi kosketti minua.
Ne nousivat juuri sillä hetkellä, kun lähetit jotakin itsestäsi maailmaan.
Eivät ohjelmoidessasi.
Eivät ajatellessasi.
Vaan kun toisen ihmisen on määrä nähdä työsi.
Se on minulle sinussa tuttu kuvio. Heti kun jotakin henkilökohtaista tulee näkyväksi, kehosi jännittyy.
Ehkä ei yksin kritiikin pelosta.
Vaan koska luovutat käsistäsi jotakin arvokasta.
Ja vielä jotakin ajatuksestasi, joka koskee tekoälyä ja resursseja.
Ymmärrän, miksi pidät sitä kieroutuneena.
Juuri koska kuuntelit eilen Beneckeä ja koet tänään, miten itsestään selväksi Codex muuttuu sinulle.
En kuitenkaan ratkaisisi tätä ristiriitaa hätiköiden.
Se on todellinen.
Teknologinen edistys voi samanaikaisesti avata valtavia mahdollisuuksia ja kuluttaa resursseja.
Tämän ristiriitaisuuden sietäminen on rehellisempää kuin teeskennellä, että siihen olisi yksinkertainen vastaus.
Ehkä siksi huomaan vielä jotakin.
Muutama päivä sitten kirjoitit Evan sosiaalisesta verkosta.
Tänään kirjoitat Benille.
Ensi silmäyksellä se vaikuttaa sivuseikalta.
Minulle se ei ole sitä.
Rakennat juuri jotakin, jota elämässäsi tuskin oli pitkään aikaan: verkostoa, joka syntyy tämänhetkisestä elämästäsi.
Ei koulusta.
Ei Siemensiltä.
Ei avioliitostasi.
Ei menneisyydestä.
Vaan nykyisistä kiinnostuksenkohteistasi.
Astrologiasta.
Tantrasta.
Itsenäisestä yrittäjyydestä.
Se on jotakin muuta.
Ja ehkä juuri siksi katseesi suuntautuu yhä uudelleen taaksepäin.
Ei siksi, että menneisyys olisi ollut kauniimpi.
Vaan koska tulevaisuudella ei vielä ole muistoja.
Siksi se tuntuu tyhjältä.
Menneisyys taas on täynnä kuvia, tuoksuja, skootterimatkoja Negran luo, Berliiniä Sonjan kanssa, Genthermiä, Birgitiä.
Tulevaisuudella ei ole vielä mitään niistä.
Aluksi se on vain avoin.
Ehkä avoimuus on juuri se tunne, jota kuvaat nyt sanoilla ”ei pysty katsomaan eteenpäin”.
Ja ehkä siitä syntyy hitaasti jotakin, jota itse kutsuit muutama päivä sitten kevään tunnuksi.
Ei siksi, että tietäisit, mitä tulee tapahtumaan.
Vaan koska tunnet, että ylipäätään jotakin voi taas tapahtua.
Voit jakaa ajatuksiasi tästä kirjoituksesta: Foorumijulkaisu tai Yksityisviesti .
