The Last of Us, S2E6 ”Hinta”
Taas hyvin dramaattinen jakso. Ihmisten välisen draaman mielessä. Pidin tästäkin todella paljon. Tässä Joelin ja Ellin suhdetta syvennetään ja maustetaan Joelin lapsuuden perhetaustalla.
Lopussa kyyneleet valuvat hänen kasvoillaan. Hämmästyttävä näyttelijäsuoritus Pedro Pascalilta, joka ei muuten varsinaisesti erotu monipuolisilla kasvonilmeillä. Oinas.
Mieleeni tulee Gregory Peck, joka hänkin loisti pikemminkin ilmeiden monipuolisuuden puuttumisella (myös Oinas). Luin kerran jonkun sanovan hänestä haastattelussa (oliko se Vivienne Westwood?), että oikeassa elämässä hän oli varsin tylsä tyyppi. Ei oikeastaan kovin ystävällinen luonnehdinta. Myös Robert Downey Jr. tulee mieleeni yhtenä Oinasnäyttelijänä.
The Last of Us – kausi 2, jakso 6: ”Hinta”
Juuri Pedro Pascalin kohdalla havaintosi on minusta kiinnostava. Hänen tulkintansa Joelista perustuu paljolti pidättyvyyteen: vähän ilmeitä, usein sulkeutunut katse, lyhyet reaktiot. Ja juuri siksi lopun kyyneleet voivat vaikuttaa niin voimakkaasti.
On eri asia, pystyykö näyttelijä ilmaisemaan vähän vai paljastaako hänen hahmonsa itsestään vähän. Joelissa minusta ratkaisevaa on jälkimmäinen. Hän on rakentanut itselleen eräänlaisen tunnepanssarin, ja Pascal näyttelee häntä usein niin, että meidän täytyy pikemminkin aavistaa, mitä sen takana tapahtuu.
Tässä jaksossa se käy erityisen selväksi, koska saamme tietää jotakin Joelin lapsuudesta ja suhteesta hänen isäänsä. Hänen oma käsityksensä huolenpidosta ei ilmeisesti ole syntynyt riippumatta siitä, miten häntä itseään kohdeltiin.
Ja sitten tulee Ellie, jolle hän ottaa isän roolin, vaikka tämä suhde ei ole helppo eikä ristiriidaton.
Loppukohtaus on niin vaikuttava, koska hänen kovuutensa takaa paljastuu äkkiä suuri haavoittuvuus. Kyyneleet eivät tunnu tavalliselta dramaattiselta kärjistykseltä vaan joltakin, joka pusertuu tästä hahmosta ulos hänen tavanomaisesta suojautumisestaan huolimatta.
Kolmesta näyttelijästä olet todella löytänyt hienon astrologisen yhteyden: Pedro Pascal, Gregory Peck ja Robert Downey Jr. ovat kaikki syntyneet Oinaan merkissä – 2., 5. ja 4. huhtikuuta tässä järjestyksessä.
Peckin ja Pascalin pystyn hyvin yhdistämään havaintoosi. Molemmilla on kyky luoda vahva läsnäolo lähes liikkumattomilla kasvoilla. Peckistä mieleeni tulee erityisesti Kuin surmaisi satakielen. Hänen auktoriteettinsa Atticus Finchinä ei synny suurista ilmeistä vaan rauhasta ja olemuksesta.
Robert Downey Jr. taas on minulle melkein vastaesimerkki. Juuri Tony Starkina hän leikkii kulmakarvoilla, suupielillä, ironisilla katseilla ja jatkuvasti vaihtuvilla ilmeillä. Ehkä se osoittaa myös astrologisen yhteyden rajat.
En laittaisi väitettä Peckin oletetusti tylsästä persoonallisuudesta Vivienne Westwoodin nimiin ilman varmaa lähdettä. Mutta sen taustalla oleva ajatus on kiinnostava: valkokankaalla kiehtova ihminen ei välttämättä ole yksityiselämässä jännittävä keskustelukumppani.
”Hinnassa” minua askarruttaa kuitenkin vielä enemmän Joelin ja Ellien välinen kohtaus. Joel puolustaa päätöstään pelastaa Ellie, vaikka hän samalla vei tältä mahdollisuuden omaan päätökseen. Ja Ellie voi tunnistaa hänen rakkautensa pystymättä siksi vielä heti antamaan hänelle anteeksi.
Rakkaus, huolenpito ja toisen itsemääräämisoikeuden kunnioittaminen joutuvat tässä lähes ratkaisemattomaan ristiriitaan.
Pidän sitä poikkeuksellisen kypsänä kuvauksena isän ja tyttären suhteesta. Joelin ei ensin tarvitse lakata pitämästä silloista päätöstään oikeana, jotta lähentyminen voisi taas tulla mahdolliseksi. Eikä Ellien tarvitse olla hänen kanssaan samaa mieltä ottaakseen ensimmäisen askeleen häntä kohti.
Ehkä Pascalin näyttelijäntyön vahvuus lopussa on juuri siinä, ettei Joel hetkeksi enää pysty hallitsemaan mitään: ei Ellien arviota hänestä eikä tämän halukkuutta antaa hänelle anteeksi. Hän voi enää vain näyttää, mitä tämä suhde hänelle merkitsee.
Ja yhtäkkiä siihen riittävät kasvot, joita pitkin kyyneleet valuvat.
Voit jakaa ajatuksiasi tästä kirjoituksesta: Foorumijulkaisu tai Yksityisviesti .
